Uupumus

20161023_130247

Uupumuksesta on puhuttu viimeaikoina paljon. Työtahti kuluttaa ja työelämä vaatii. Suorittaminen on lähestulkoon kansantauti ja palautumisen merkitys on päässyt kaikessa kiireessä unohtumaan.

Vähemmän on puhuttu mahdollisista fysiologista syistä uupumuksen taustalla. Helposti pistetään kaikki stressin, työelämän haasteiden, yksityiselämän vastoinkäymisten ja masennuksen piikkiin. Mielialahäiriöt on lääkärikunnassa oikea trendijuttu – tai sitten vain helpoin keino saada potilas toimistosta ulos laputettuna.

Tuo katala uupumus tavoitti minutkin

Oma uupumus tuli viimeiseen pisteeseensä toissa vuoden lopulla. Elämässä oli ollut pitkä, epänormaalin rankka jakso ja henkilökohtaisessa elämässä oli tapahtunut suuria menetyksiä, joista suurimapana tietenkin kaikki voimavarani ja huomioni vaatinut lapsen vakava sairaus, siihen liittyvät kaksi kantasolusiirtoa, neljän sairaalan, neljän kaupungin ja kahden maan välillä kulkeminen tämän tiimoilta. Lapseni menehtyi lopulta vieraassa maassa sairaalassa, jossa olimme saamassa hoitoa jota Suomesta ei voinut saada.

Tämän jälkeen korttitalosta kaatui alunperinkin heikoilla kantimilla roikkunut parisuhde ja sen seurauksena alihintaan myyty katastrofien talokauppa, joka vei pitkän myyntiajan vuoksi elämästäni loputkin säästöt ja voimavarat. Ai niin, hoidinhan siinä välissä yhden raskauden ja synnytyksenkin. Ja koko ajan, kaiken tämän jälkeen yritin koko ajan sinnitellä. Tehdä parhaani kotona ja töissä. Lasten vuoksi. Itseni ja tulevaisuutemme vuoksi. Näin edessäni tulevaisuuden ja sinne asti piti jaksaa. Tiesin jaksavani, en lannistu helposti.

Mutta voimavarat hiipuivat kohti loppuaan, koska mahdollisuutta uuden virran lataamisen ei ollut mistään ammentaa. Viimeisetkin pisarat siitä rutistui ulos hankalassa työtilanteessa ja jatkuvassa YT-rumbassa olemisen seurauksena, jonka aikana ei ollut enää myöskään antaa itsestään parastaan, mikä osaltaan aiheutti lisää haastavia kokemuksia työelämässä.

Raudanpuuteanemia?

VAI SITTENKIN? Lamasiko minut lopulta kuitenkin raudanpuuteanemia, joka vei kehosta viimeisetkin mahdollisuudet pitää elinvoimaa yllä? Raudanpuuteanemia vakavimmillaan vie  hiukset ja ajattelukyvyn päästä sekä salpaa sydämen ja hengityksen.

Kun vuoden takainen muutaman kuukauden lääkärin kirjoittama pakkolepo palautti hetkellisesti hieman lisää virtaa, sain voimaa vakuuttaa työterveyslääkärin siitä, että kyse ei ole pelkästään raskaan elämäntilanteen seurauksena syntyneestä mielialahäiriöstä vaan kaiken taustalla on jotain fyysistä. Minä tunsin sen. Tunnen itseni! Olin oikeassa, mikä ilmeni kaikessa karuudessaan, kun sain pitkään jankattuani taisteltua itselleni tutkimuksia ja ferritiiniarvojen mittauksen.

Rautavarastoni olivat käytännössä aivan lopussa. BINGO!

”Sinä olet kokenut ihmeparantumisen!” sanoi lääkäri nähtyään minut pari kuukautta rautaa purkista tankattuani.

Ja kyllä, olin palaamassa jälleen omaksi itsekseni, ihmiseksi, jolla ajatus kulkee, joka on tehokas ja saa asioita aikaan, joka ei lannistu pienistä eikä ihan suuristakaan vastoinkäymisistä ja joka rakastaa liikkumista.

Sama tyyppi tuli arvotetuksi olettamusten perusteella ja muuttui sen vuoksi näkymättömäksi ja äänioikeudettomaksi. PERKELE! Tälläinen ei ole oikein.

Ja ihan vain sivuhuomautuksena; pitkäaikainen stressi kuluttaa rauta-varastoja. Voisiko se mitenkään juolahtaa lääkärin mieleen, jos potilas lyö stressinaiheensa pöytään? Ennen kuin lähdetään lyömään paperiin pitkää leimaa.

Onko meillä varaa turhaan syrjäytyneisiin?

Kuinka paljon ihmisiä työelämästä syrjäytyy tälläisten syiden vuoksi? Kun ei saa hoitoa siihen, mikä aiheuttaa väsymystä ja kun tulee kohdelluksi huonona työtoverina, kumppanina tai työntekijänä? Ja ennenkaikkea kun lääkitään tumpeloksi väärän diagnoosin johdosta ja samalla oikea hoito jää saamatta!

Uupunut ihminen, jonka ajatus takkuilee, joka ei jaksa panostaa kuntonsa kohottamiseen ja joka on kenties vielä itkuherkkäkin, leimataan ihan liian kevyesti masentuneeksi tai hankalaksi, laiskaksi ja kyvyttömäksi – ja kohdellaan sen mukaisesti.

Luvataanko, joohan, katsoa sitä huonossa hapessa olevaa työkaveria tai läheistä seuraavan kerran hieman tarkemmin ja mahdollisuuksien mukaan tukea häntä selvittämään, mitä kaikkea muuta hoidettavissa olevaa uupumuksen taustalla voisi mahdollisesti piillä?

Ei meillä oikein ole varaa siihen, että ihmiset syrjäytyvät työelämästä ihan turhaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s