Uupumus

20161023_130247

Uupumuksesta on puhuttu viimeaikoina paljon. Työtahti kuluttaa ja työelämä vaatii. Suorittaminen on lähestulkoon kansantauti ja palautumisen merkitys on päässyt kaikessa kiireessä unohtumaan.

Vähemmän on puhuttu mahdollisista fysiologista syistä uupumuksen taustalla. Helposti pistetään kaikki stressin, työelämän haasteiden, yksityiselämän vastoinkäymisten ja masennuksen piikkiin. Mielialahäiriöt on lääkärikunnassa oikea trendijuttu – tai sitten vain helpoin keino saada potilas toimistosta ulos laputettuna.

Tuo katala uupumus tavoitti minutkin

Oma uupumus tuli viimeiseen pisteeseensä toissa vuoden lopulla. Elämässä oli ollut pitkä, epänormaalin rankka jakso ja henkilökohtaisessa elämässä oli tapahtunut suuria menetyksiä, joista suurimapana tietenkin kaikki voimavarani ja huomioni vaatinut lapsen vakava sairaus, siihen liittyvät kaksi kantasolusiirtoa, neljän sairaalan, neljän kaupungin ja kahden maan välillä kulkeminen tämän tiimoilta. Lapseni menehtyi lopulta vieraassa maassa sairaalassa, jossa olimme saamassa hoitoa jota Suomesta ei voinut saada.

Tämän jälkeen korttitalosta kaatui alunperinkin heikoilla kantimilla roikkunut parisuhde ja sen seurauksena alihintaan myyty katastrofien talokauppa, joka vei pitkän myyntiajan vuoksi elämästäni loputkin säästöt ja voimavarat. Ai niin, hoidinhan siinä välissä yhden raskauden ja synnytyksenkin. Ja koko ajan, kaiken tämän jälkeen yritin koko ajan sinnitellä. Tehdä parhaani kotona ja töissä. Lasten vuoksi. Itseni ja tulevaisuutemme vuoksi. Näin edessäni tulevaisuuden ja sinne asti piti jaksaa. Tiesin jaksavani, en lannistu helposti.

Mutta voimavarat hiipuivat kohti loppuaan, koska mahdollisuutta uuden virran lataamisen ei ollut mistään ammentaa. Viimeisetkin pisarat siitä rutistui ulos hankalassa työtilanteessa ja jatkuvassa YT-rumbassa olemisen seurauksena, jonka aikana ei ollut enää myöskään antaa itsestään parastaan, mikä osaltaan aiheutti lisää haastavia kokemuksia työelämässä.

Raudanpuuteanemia?

VAI SITTENKIN? Lamasiko minut lopulta kuitenkin raudanpuuteanemia, joka vei kehosta viimeisetkin mahdollisuudet pitää elinvoimaa yllä? Raudanpuuteanemia vakavimmillaan vie  hiukset ja ajattelukyvyn päästä sekä salpaa sydämen ja hengityksen.

Kun vuoden takainen muutaman kuukauden lääkärin kirjoittama pakkolepo palautti hetkellisesti hieman lisää virtaa, sain voimaa vakuuttaa työterveyslääkärin siitä, että kyse ei ole pelkästään raskaan elämäntilanteen seurauksena syntyneestä mielialahäiriöstä vaan kaiken taustalla on jotain fyysistä. Minä tunsin sen. Tunnen itseni! Olin oikeassa, mikä ilmeni kaikessa karuudessaan, kun sain pitkään jankattuani taisteltua itselleni tutkimuksia ja ferritiiniarvojen mittauksen.

Rautavarastoni olivat käytännössä aivan lopussa. BINGO!

”Sinä olet kokenut ihmeparantumisen!” sanoi lääkäri nähtyään minut pari kuukautta rautaa purkista tankattuani.

Ja kyllä, olin palaamassa jälleen omaksi itsekseni, ihmiseksi, jolla ajatus kulkee, joka on tehokas ja saa asioita aikaan, joka ei lannistu pienistä eikä ihan suuristakaan vastoinkäymisistä ja joka rakastaa liikkumista.

Sama tyyppi tuli arvotetuksi olettamusten perusteella ja muuttui sen vuoksi näkymättömäksi ja äänioikeudettomaksi. PERKELE! Tälläinen ei ole oikein.

Ja ihan vain sivuhuomautuksena; pitkäaikainen stressi kuluttaa rauta-varastoja. Voisiko se mitenkään juolahtaa lääkärin mieleen, jos potilas lyö stressinaiheensa pöytään? Ennen kuin lähdetään lyömään paperiin pitkää leimaa.

Onko meillä varaa turhaan syrjäytyneisiin?

Kuinka paljon ihmisiä työelämästä syrjäytyy tälläisten syiden vuoksi? Kun ei saa hoitoa siihen, mikä aiheuttaa väsymystä ja kun tulee kohdelluksi huonona työtoverina, kumppanina tai työntekijänä? Ja ennenkaikkea kun lääkitään tumpeloksi väärän diagnoosin johdosta ja samalla oikea hoito jää saamatta!

Uupunut ihminen, jonka ajatus takkuilee, joka ei jaksa panostaa kuntonsa kohottamiseen ja joka on kenties vielä itkuherkkäkin, leimataan ihan liian kevyesti masentuneeksi tai hankalaksi, laiskaksi ja kyvyttömäksi – ja kohdellaan sen mukaisesti.

Luvataanko, joohan, katsoa sitä huonossa hapessa olevaa työkaveria tai läheistä seuraavan kerran hieman tarkemmin ja mahdollisuuksien mukaan tukea häntä selvittämään, mitä kaikkea muuta hoidettavissa olevaa uupumuksen taustalla voisi mahdollisesti piillä?

Ei meillä oikein ole varaa siihen, että ihmiset syrjäytyvät työelämästä ihan turhaan.

Mainokset

Opiskelua aikuisiällä

Innostuin testaamaan resurssejani mahdollisten opintojen suhteen muutamia vuosia sitten avoimen ammattikorkeakoulun kesäkurssilla. Jostain silmiini iski mainos Lifestyle blogi -kurssista (6op) muotoiluinstituutissa ja riemukseni pääsin sisään.

Olin aloittanut hieman aikaisemmin uudessa työtehtävässä, johon kuului sosiaalista mediaa ja sisällöntuottamista. Kurssilta ajattelin hakea ennen kaikkea vinkkejä kiinnostavien blogisisältöjen rakentamiseen ja sitä kurssi tarjosikin.

Kokemuksesta innostuneena kävin heti perään digitaalisen valokuvauksen perusteet samassa opinahjossa ja vähän myöhemmin ilmoittauduin visuaalisen viestinnän 30 opintopisteen kokonaisuuteen.

Opiskelu työn ohessa

Visuaalisen viestinnän opintokokonaisuus osoittautui todella innostavaksi ja se myös antoi minulle uusia työvälineitä työtehtäviini. Opiskelu työn ohella on luonnollisestikin haastavaa, mutta motivaation ollessa kohdillaan, siitä kyllä selviää. Sain suoritettua kokonaisuuden kahden lukukauden aikana ja opinnot tapahtuivat iltaisin ja viikonloppuisin. Enemmänkin opintopisteitä olisi ollut mahdollista saada kasaan, mutta aloittelijana halusin ottaa varman päälle, enkä ahnehtinut kursseja liikaa – toisaalta jouduin keväällä sairauslomalle, joten paukutkin loppuivat kesken ennen kuin tankkasin hieman lisää rautaa elimistööni.

Tulevaisuuden opiskelua

Kesällä opiskelin verkkokurssina muotoilun perusteet ja kokemus verkkokurssista oli todella positiivinen. Toivonkin, että kiinnostavia vaihtoehtoja tulevaisuudessa tulee tarjolle enemmänkin, sillä verkossa omaan tahtiin opiskeleminen sopii työssäkäyvälle mielestäni huomattavasti paremmin kuin läsnäoloa vaativa opiskelu. Harmikseni muotoiluinstituutissa ei löydy mahdollisuutta monimuotoiseen ja etänä tapahtuvaan opiskeluun – ainakaan vielä.

Uskon, että tulevaisuudessa ihmiset opiskelevat erilaisia pienempiä opintokokonaisuuksia sujuvasti verkossa työn ohessa tai jopa työajalla, osana työssä kehittymistään. Toivottavasti aikuiskoulutusmahdollisuudet kasvavat tähän suuntaan, eivätkä katoa kokonaan, vaikka siltä tällä hetkellä saattaisi vaikuttaakin.

Opiskelusta innostuneena ja ymmärrettyäni, että voisin saada kasaan polkuopintojen vaatimat 60 opintopistettä, ilmoittauduin vielä tälle syksyä markkinointiviestintä ja brändäys -kurssille, sekä studiovalokuvauskursseille. Kävin myös tulevaisuuksien ennakointi -kurssin.

Kuvaharjoituksia Digitaalisen valokuvauksen kurssilla

Brändäys ja leikkuri

Markkinointiviestintä ja brändäys ovat aineina kiinnostavia ja linkittyvät mukavasti aikaisempiin opintoihin ja nykyiseen työhön. Olen aika innoissani, vaikka kurssi paljastuikin englanninkieliseksi ja nykyisistä opiskelumetodeista, joissa opiskelijat opettavat toinen toisiaan, olenkin jokseenkin painokelvotonta mieltä. Tässä leikkuri iskee väärään kohtaan, sillä arvokkainta tietoa olisi saada oppia suoraan guruilta, luentoina ja haastavina tehtävinä, joita opettajan kanssa voisi ruotia antaumuksella läpi.

En voi olla miettimättä, miten ammattikorkeakoulut aikovat brändätä itse itsensä tulevaisuuksia ennakoiden, vai aikovatko? Kuka tarjoaa innovatiivisimmat opiskelumetodit ja luennot, mahdollisuudet opiskella verkossa, etänä ja monimuotoisesti, työn ohella ja työssä käyden? Mulle saa mieluusti vinkata, jos on tiedossa opinahjo, jossa voi joustavasti ja etänä opiskella palvelumuotoilua ja tulevaisuuksien ennakointia!

Markkinointiviestinnän kurssin tehtävistä sananen

Arvaatko jo, mikä on toinen kurssitehtävistä? Bingo! Mun pitää rändätä itteni.

Suurin haaste tehtävässä aiheutuu siitä, että minä en ole kolmannen vuosikurssin graafisen suunnittelun opiskelija, kuten suurin osa kurssitovereista, eikä minulla ole (vielä) osaamista piirto-ohjelmien tai vektorigrafiikan tekemiseen, joista saattaisi olla apua odotetun modernin graafisen ilmeen tekemiseksi.

Mutta siitä lannistumatta melkein aloin innoissani jo rakentaa omaa brändiäni, sillä markkinointi ja markkinointiviestintä – sekä tuo brändäys – on minulle entuudestaan tuttua juttua, toisin kuin kurssitovereilleni. Annettu tehtävä on mieluisa, kuten on muuten melkoisen jännittävän ryhmätehtävänkin aihe. Siihen palaan myöhemmin.

Rändää ittes!

211

Sana ”henkilöbrändi” jakaa ihmiset kahteen kastiin. On niitä, jotka saavat välittömästi näppylöitä ja hyperventilaatiokohtauksen sanan kuultuaan ja on niitä, jotka silmät kiiluen julistavat henkilöbrändäyksen ilosanomaa.

Henkilökohtaisesti ymmärrän termin takana piilevän synteesin syvemmin ja laajemmin, kuin miltä se tällä hetkellä näyttäytyy digitaalisissa kanavissa.

Henkilökohtaisesti tuskastuin termiin siinä vaiheessa, kun joka toinen konsultti ja wanna-be alkoi pistää henkilöbrändäystä lihoiksi. Tuotteistus johtaa harhaan.

Harmittaa, että tämäkin juttu kalutaan nyt kuolleeksi!

Mitä henkilöbrändillä tarkoitetaan

Henkilöbrändi on mielikuva, jonka jätät jälkeesi niin henkilökohtaisissa kuin digitaalisissakin kohtaamisissa. Se, mistä sinut tunnistetaan.

Henkilöbrändi rakentuu niistä visuaalisista, emotionaalisista ja sanallisista ulottuvuuksista, joita kohtaamisissa sinusta on luettavissa. Se erottaa sinut muista ja kertoo asenteesta, taidoista, tavoista ja ammatillisesta osaamisestasi. Se syntyy sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa silloin kun jaat tietoa, tuot esille osaamistasi ja olet aktiivinen keskusteluun osallistuja ammatillisissa piireissäsi.

Henkilöbrändi syntyy, vaikka et tekisi asian eteen itse mitään. Kevyimmillään se on toki sitäkin, miltä näytät ja minkälainen ihminen esität olevasi, mutta kun puhutaan henkilöbrändista, silloin puhutaan ammatillisesta osaamisesta.

Henkilöbrändi syntyy muuallakin kuin somessa, silloin sen kehä on vain pienempi ja pienemmän ihmisjoukon tunnistama.

Aitous

Mielestäni henkilöbrändin täytyy olla aito. Se rakentuu ajan kanssa ja todellisen osaamisen pohjalle sellaisen toiminnan seurauksena, mitä teet omalla alallasi ja alasi asiantuntijayhteisöissä.

Metsään mennään siinä vaiheessa kun aletaan rakentamaan ”henkilöbrändiä”. Silloin, kun lopetetaan aito ja inhimillinen vuorovaikutus ja aletaan tietoisesti tuottamaan sisältöä henkilöbrändiä ajatellen, verkostoitumaan ”niiden kanssa joiden verkostossa täytyy olla” ja ottamaan osaa vain niihin keskusteluihin, ”joissa täytyy olla mukana”.

Twitter tai LinkedIn fiidin voi toki rakentaa tietoisesti ja kyllä, sen perusteella sinusta toki saa sellaisen mielikuvan kuin mitä siellä jakamasi jutut sinusta kertovat, mihin otat osaa ja miten kommunikoit. Henkilöbrändi on kuitenkin muutakin kuin pelkkä pinnallinen mielikuva sinusta.

Olen nähnyt tapauksia, joissa on sangen onnistuneesti ”henkilöbrändätty” verkossa jaettujen tai itse havaittujen oppien mukaisesti ja saatu nopeasti nimi ja kasvot tutuksi. Kuplat kuitenkin puhkeavat aika nopeasti, ja jos todellista osaamista, ammattitaitoa ja asiantuntijuutta ei ole, mahdolliset työtilaisuudet ja yhteistyökuviot kariutuvat nopeasti. Miten käy silloin sille rakennetulle henkilöbrändille?

Todellinen asiantuntijuus ei ole sitä, että toistelet muiden lanseeraamia viisauksia. Asiantuntijuus on sitä, että pystyt soveltamaan kaikkea oppimaasi tietoa ja luomaan uutta.

Luotettavuus

Vuorovaikutus ja avoimuus rakentaa luottamusta. Se on vahva osa henkilöbrändiä, jolla voi olla vaikutusta nykyisessä tai tulevissa työtehtävissä. Ajan myötä verkosto näkee, mihin ja keneen voi luottaa. Siksi henkilöbrändikuplan rakentaminen todennäköisesti on ihan turhaa. Siihen käytetyn ajan sijaan kannattaisi kehittää aidosti omaa osaamistaan ja vuorovaikutustaitojaan sekä auttaa muita. Luotettavuus ja luottamus on tärkeä osa henkilöbrändiä.

Miksi kannattaa jättää jälkiä verkkoon

Olen törmännyt useammin kuin yhden kerran ihmiseen, joka ”ei halua yhdistää henkilökohtaista persoonaansa työminään” eikä halua verkostoitua työroolissa. Eli tästä syystä ei halua ”somettaa” kertoen mitä ja missä työssä vaikuttaa.

Tähän heitän vastapallona ajatuksen siitä, että kukaan meistä ei ole nykyinen työ. Todennäköisesti kukaan meistä ei tule olemaan nykyisessä työssä tulevaisuudessa.

Me olemme verkosto ihmisiä, joilla on ammatillista osaamista ja taitoja, historia, ominaisuuksia ja yhteyksiä, joiden avulla voimme toinen toistamme auttaa eteenpäin. Se, että myös ammatillinen osaaminen kulkee mukana digitaalisissa verkostoissa ja somekanavissa kutoo verkostoa, joka mahdollisesti nappaa sut kiinni sinä päivänä, kun tipahdat nykyisestä positiostasi.

Henkilöbrändi ei rakennu itsekkäisiin päämääriin tähtäävän strategian kautta, vaan se syntyy paitsi vuorovaikutuksesta, myös siitä, kun pyyteettömästi autamme toisia.

207

Osaamisen lähteellä

20170702_21

Muistatko, milloin olet ollut viimeksi työssä flow-tilassa? Minä muistan ja kaipaan sitä fiilistä jo kovasti takaisin. Muutosvaiheessa flow-kokemukselle ei jää tilaa, ellei sitten muutos itsessään ole mieluisa asia ja muutoksen kohde aktiivisena osapuolena muutosta rakentamassa.

Flow ja työn imu

Flow-tilassa ajantaju katoaa, eikä stressi tai väsymys juuri paina kroppaa. Työssä on imua ja se tuntuu palkitsevalta. Silloin voi tehdä hommia ilman taukoja ja jopa yötä myöden. Pidemmän päälle näin vahva intensiteetti ei toki ole hyväksi ja tästäkin minulla on kokemusta. Pahimmillaan sen seurauksena voi olla jopa uupumus ja loppuun palaminen, mikäli intohimoisen työsession vastapainoksi ei hyvissä ajoin ja säännöllisesti lepää. Luovilla aloilla tähän liittyy iso riski.

Mihály Csíkszentmihályi on tutkinut flowta ja todennut tutkimuksissaan, että ihminen on onnellisimmillaan flow-kokemuksen tilassa ja että siihen liittyy aina oppimisen iloa. Jotta flow-tila mahdollistuu, siihen tarvitaan Csíkszentmihályin mukaan seuraavat elementit:

  1. Tehtävällä on selkeä päämäärä ja sitä pystyy itse kontrolloimaan
  2. Tehtävän etenemisestä ja siinä onnistumisesta saa välitöntä palautetta
  3. Tehtävää suorittaessa kyvyt ja tehtävän vaatimus ovat tasapainossa
  4. Tehtävään täytyy voida keskittyä ilman häiriötekijöitä
  5. Tehtävän täytyy olla merkityksellinen eli se on jo itsessään palkitsevaa

Parhaimmillaan flow työssä on todella hedelmällistä. Silloin ihminen saa paljon aikaiseksi ja kokee tekevänsä jotain merkityksellistä, kuten aina silloin, kun on tekemisissä intohimonsa kanssa. Intohimo ilmenee kiinnostuksen ja osaamisen leikkauspisteessä.

20170702_14

En oikeastaan tiedä palkitsevampaa asiaa kuin se, että saan käyttää osaamistani hyväksi työssäni. Ehkä vielä himpun verran palkitsevampaa on työn imu, eli hetki jossa mukana on sopivasti haastetta osaamisen lisäksi. Jotta voin kokea työssä vielä flow-tilan, yritän hakeutua sitä tukeviin olosuhteisiin.

Mutta onko aina pakko olla työstä innostunut?

On melko naiivi väite, että kenenkään ei pitäisi tehdä työkseen muuta kuin sitä, missä osaaminen ja kiinnostus kohtaavat. Kyllä ihmiset joutuvat tekemään työkseen myös rutiininomaisia tehtäviä ja työtehtävän täydellinen osaaminen ei välttämättä yksikseen tuo tyydytystä. Tilanne on minusta ihan ok, mikäli se ei nakerra hyvinvointia. Ja jos nakertaa, niin asialle tehtävissä on toki muutakin kuin lopputilin ottaminen.

Osaamisen sanoittaminen ja kehittäminen

Kevään muutostilanteissa mietin paljon, mitä haluaisin työkseni tehdä, miten voisin innostua työstä uudelleen ja ennen kaikkea osaanko lainkaan sanoittaa osaamistani.

Tunnistanko itse kaikkea sitä tietotaitoa, jota minulle on kertynyt ja miten sitä voisin hyödyntää saati todentaa? En ole niitä ihmisiä, jotka kykenevät väittämään olevansa aihealueen x asiantuntija, mikäli ymmärrys ja kokemus asiasta on vielä pintapuolista. Tästä syystä tehtävien uusjaossa ohitseni monesti ajaa se, jolla on vankempi pokka.

Oman osaamisen sanoittamisessa en vielä päässyt kovin pitkälle. Työstän asiaa ja sain vastikään loistavan vinkin tähän liittyen, siihen palaan myöhemmin! Mutta osaamisen kehittämistä lähdin pohtimaan tosissani ja nyt tiedän, mitkä on ne ensimmäiset stepit sillä saralla. Kynät on jo teroitettu ja penaali valmiina!

Generalisti on tulevaisuuden specialisti

Tänä päivänä ei enää kannusteta hankkimaan syväosaamista, todellista asiantuntijuutta. Erikoistuminen yhteen asiaan ei välttämättä tulevaisuudessa riitä työllistymiseen, mikäli muuta osaamista ei löydy. Muuttuvassa työelämässä osaamista enemmän arvostetaan asennetta ja kykyä oppia asioita. Tärkeää on myös kyky poisoppimiseen. Tulevaisuuden työtehtävissä ei välttämättä tämän päivän osaamisella ole mitään virkaa ja fakkiutuminen aikaisempaan tietotaitoon voi siis olla jopa haitallista.

Toisaalta vielä tällä hetkellä kuitenkin näyttäisi myös siltä, että tutkintoa ja erityisesti korkeakoulututkintoa vaaditaan ja arvostetaan enemmän kuin todellista osaamista tai halua oppia uutta.

Oletko sinä vielä miettinyt, miten voisit pärjätä tulevaisuuden työelämässä ja kokea siinä jopa flow-tilaa?

 

Teksti on julkaistu myös toisessa blogissani.

Kohti kutsumusta

stuttgart

Kesäloman alussa hyppäsin lennosta opiskelumoodiin.

Nappasin 5 opintopistettä muotsikasta Digikuvauskurssilta ja kävin mm. fasilitointiin liittyvässä workshopissa (mikä oli järisyttävän innostavaa ja on aika oleellinen osa innostamista — innostajaksi tavalla tai toisella haluan kasvaa). Viime kesänä tuli myös opintopisteitä Lifestyle -blogikurssilla. Pistää nyt vähän mietityttämään. Pitäisikö ottaa ja opiskella polkuopintoja muotsikasta, mikäli en hakemaani kouluun pääsekään?

Jos minulla olisi ollut aikanaan fiksu opinto-ohjaaja ja itsellä enemmän rohkeutta, olisin varmaan lukion jälkeen hakenut opiskelemaan jotain visuaalista… Vaihtoehdoista ei silloin siellä tynnyrissäni ollut tietoa, eikä opinto-ohjaaja pitänyt ajatustani pakkaus- ja julistesuunnittelusta järkevänä. Se ei kuulemma ollut ammatti tai ainakaan sellainen, joka työllistäisi. Kai nyt 90-luvullakin tällainen ammatti oli? Pyrin nuorena aikuisena, toisen lapsen saatuani, opiskelemaan graafista suunnittelua Rovaniemelle, mutta pääsin vain varasijalle ja ajattelin että pitäkää tunkkinne, en kelpaa.

Olen vastustanut ajatusta luovasta duunista noista päivistä lähtien ja ajatus Oikeista Töistä on iskostunut syvälle selkäytimeeni asti. Luova duuni on niille Oikeasti Lahjakkaille.

Viimeiset neljä vuotta olen saanut maistaa luovan työn reunaa ja olen huomannut, että se on niin minua kuin olla voi, vaikka pahasti on tarvittavia taitoja uupunutkin. Niitä taitoja olen hankkinut workshopeissa, lyhytkoulutuksissa ja itseopiskellen ja olen ollut enemmän kuin innostunut. Olen ymmärtänyt mistä sisäinen motivaatio ja työn imu kumpuaa ja mikä merkitys sillä on työhyvinvoinnille.

Osittain siksi varmasti minua työhön liittyvät muutokset korpeavatkin. Olin suunnitellut ja olisin halunnut kehittyä juuri noissa taidoissa lisää. Toisaalta tämä on hyvä hetki miettiä ihan aikuisten oikeasti mitä haluan isona tehdä ja ylipäätään ammattitaidon kehittämistä ja laajentamista. Urakiito ei ole minua varten, mutta osaamisen ja näkemyksen laajentaminen kiitos kyllä!

Sain siis lopulta näiden YT-neuvotteluiden lopputulemasta potkua jo pidempään mielessä pyörineisiin ajatusten tynkiin. Ei huono ollenkaan!

Suomalaiset, p*kle!

tonkka

SoMe-keskusteluja seuratessa tulee joskus mieleen, että hämmentävän iso osa suomalaisista häpeää kansallisia ominaisuuksiamme kuten hiljaisuutta, rauhallisuutta, sulkeutuneisuutta ja änkyrää mielenlaatua.

Auta armias, jos joku ulkomaan elävä sattuu huomaamaan piirteemme ja kommentoi niitä. Silloin suomalainen sivistynyt ihminen huutaa sitä suuremmalla äänellä häpeävänsä kanssaeläjiensä alkeellisuutta sen sijaan, että puolustaisi niitä. Ymmärrän toki, mistä kiikastaa. Hämmästelen monesti itsekin sivistymätöntä käytöstä.

Mutta hetkinen! Onko suomalainen mentaliteetti kuitenkaan pelkästään huono asia? Tietyt ominaisuudet ovat rakentuneet meihin vuosisatojen myötä, olosuhteet ovat muovanneet meitä, jotta selviydymme paikallisista olosuhteista. Ne tyypit, jotka aikanaan vaelsivat asuttamaan korpiseutujamme, eivät olisi myöskään selvinneet täällä, ellei heillä olisi ollut tiettyjä luonteenpiirteitä. Ehkä he lähtivät vaeltamaan juuri tiettyjen luonteenpiirteidensä vuoksi. Me olemme heidän jälkeläisiään. Miksi hävetä taustaansa?

Tekninen edistys on muuttanut arkea ja olosuhteita sujuvammaksi. Kaikkea energiaa ei tarvitse enää suunnata selviytymiseen vaikeissa olosuhteissa. Meidän on myös mahdollista saavuttaa sivistys helpommin. Digitalisaation myötä emme elä enää umpiossa, vaan samalla pelilaudalla muiden kansojen kanssa. Kaikki olosuhteet täällä periferiassa eivät silti ole muuttuneet; ilmasto, sijainti ja yhteiskunnan struktuuri vaikuttaa arkeemme yhä.

Hiljaisuus ja kyky kääntyä sisäänpäin voi olla myös lahja, taito, jota kaikilla ei ole. Jos se on geeniperimässämme, meidän tulisi olla ylpeitä siitä. Tällä en tarkoita sitä, etteikö ihmisen tulisi kehittyä ja kehittää ominaisuuksiaan vastaamaan yhteiskunnan vaatimuksia.

Koska maailma on muuttunut, pitää meidänkin muuttua. Muutos ei kuitenkaan kaipaa polttoaineekseen häpeää ja kieltämistä. Onnistunut muutos lähtee halusta laajentaa rajojaan, osaamistaan ja tahtoa suuntautua uudelleen. Meidän on mahdotonta luoda uutta menestystä ja uutta kulttuuria, ellemme kanna tietoisena ja ylpeästi perimäämme mukanamme. Muuttuvissa olosuhteissa tarvitaan yhteishenkeä ja ylpeyttä ominaisuuksistamme, kuten vaikkapa sisusta, josta onkin tullut jo käsite.

Jotta selviydymme Suomessa ja suomalaisina globaalissa pelissä, meiltä vaaditaan tiettyjä piirteitä. Voisimmeko ottaa ne hyötykäyttöön ja kääntää ominaisuuksistamme esille niissä piilevät voimavarat?

Ihmisen vahvin ominaisuus on se, millä hän pääsee eteenpäin vallitsevissa olosuhteissa. Se, miten ja mihin suuntaa energiansa, vaikuttaa siihen onko tuo piirre vahvuus vai heikkous.

Mitä jos ryhtyisimme kantamaan ylpeydellä suomalaisia voimavarojamme ja kääntämään ominaispiirteemme voitoksemme, yhdessä?

Milloin viimeksi kuulit titityyn?

 

communicareLainaukset Su 15.3.2015 Etlari/NÄKÖKULMA/Minttu Manninen

”Katukuvassa on tyypillistä että yksittäin vaeltavat kansalaiset tuijottavat tiiviisti maahan…”

Suomalainen mentaliteetti on viime vuosina puhuttanut kovasti. Sosiaalinen rajoittuneisuutemme korostuu näin SoMe:n aikakautena. Älylaitteet antavat meille kollektiivisesti hyväksytyn alibin kääntyä sisäänpäin julkisissa tiloissa.

Ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen kahviloissa, hississä, julkisissa kulkuvälineissä ja bussibysäkeillä, huomaa, että meillä on tiivis suhde älylaitteeseemme. Se ottaa ylivallan jopa erilaisissa tilaisuuksissa. Se on elämämme Master.

”Todellisuus on siellä, minne valokuva tuosta hetkestä laitetaan. Ystäväni kertoi häistä, joissa kymmenen hengen seurue istui täysin hiljaa näpyttelemässä puhelimiaan koko illan. Sosiaalinen media oli kuitenkin täynnä valokuvia, joissa seurueella näytti olevan hurjan hauskaa. ”

Ehditkö havaita, aistia, rekisteröidä, oivaltaa?

Kuvapostaukset, tykkäykset, peukutukset ja SoMe:ssa käytävät keskusteluketjujen rönsyilevät sivupolut sekoittuvat muihin aistihavaintoihimme. Elämämme supistuu, kun jätämme väliin tilaisuuden tehdä havaintoja ympäristöstämme. Jokainen luppohetki täytetään nykyisin älylaitteilla.

Miltä kuulostaa, kun kevään ensimmäiset talitintit huutavat kuorossa ”Titityy”? Miltä näyttää, kun aamuaurinko nousee usvan läpi ja usvassa ihmiset kiitävät töihin? Miltä kuulostaa bussipysäkillä ohiajavien autojen äänet ja taustalla koliseva juna? Miltä näyttää, kun rakastavaiset kohtaavat kahvilassa tai eläkeläinen ylittää tietä? Näetkö enää sitä, kun ihmiset kohtaavat toisensa ensimmäistä kertaa ja kuuluu se kuuluisa *klick* kemioiden kohdatessa ?

Teknologia, joka vapauttaisi arkeemme aikaa kanssakäymiseen läheistemme kanssa, on kääntymässä meitä vastaan. Kuinkahan etäälle meidän täytyy joutua aidoista kohtaamisista, jotta havahdumme elävämme kuplassa? Olemme kuin alkoholisti, joka ei kykene valitsemaan tervettä vaihtoehtoa ja jota ohjaa riippuvuus ja ulkoiset tekijät.

Havahduin ongelmaan tavattuani pitkästä aikaa ystävän, joka oli jo pidemmän aikaa valitellut, kun minulla ei vakavasti sairaan lapsen äitinä ollut aikaa ja energiaa kohdata kasvotusten. Saimme varattua kalentereista yhteistä aikaa ja tapasimme kahvilassa. Oli mukavaa istahtaa pitkästä aikaa nokatusten ja odotin mielenkiinnolla kuulumisten vaihtoa, sillä olin itsekin kaivannut hänen seuraansa. Kun olin istunut reilut puolisen tuntia pöydässä odotellen kännykkäänsä räpläävän ystävän huomiota hänen hoidellessa ”tärkeämpiä” asioita, nousin ja lähdin. En arvosta varastamista ja tämä oli aika- ja tunnevarkaus. Ystäväni ei ymmärtänyt reaktiotani. Ikävä kyllä, hän on entinen ystävä.

Olen itsekin addiktoitunut erilaisiin SoMe-kanaviin. Työn puitteissa elän niitä joka päivä ja niistä on tullut osa normaalia arkea. Erilaisissa SoMe-seminaareissa ja -tapahtumissa on tavallista ja sallittua kuunnella samaan aikaan puheita ja jakaa niitä SoMe:en, sekä osallistua samaan aikaan tapahtuvaan keskusteluun esimerkiksi Twitterissä. Se on osa tuota maailmankaikkeutta. Ja ihan OK. On kuitenkin myös tilaisuuksia, joihin älylaitteiden räplääminen ei sovi. On epäkohteliasta keskittyä kännykkään esimerkiksi teatterissa tai konsertissa. Kulttuurielämysten anti jää itseltäkin saamatta, mikäli ei ota sitä vastaan ilman häiriötekijöitä.

Olin taannoin koulutuksessa, jonka alussa erikseen ohjeistettiin ja suoraan kiellettiin kännykän käyttö. Pidin sitä hyvänä, vaikka ensin hätkähdinkin 1990-lukuista asennetta. Eipä tullut itselle houkutusta päivitellä Twitteriä kesken tärkeän opetuksen ja muidenkin huomio oli koko tiiviin päivän itse asiassa! Koulutus oli hyvin intensiivinen ja tieto meni perille asti. Pyrin muutenkin aktiivisesti pitämään ajoittain ”SoMe-paastoa”, koska se yksinkertaisesti tekee hyvää hermostolle ja havainnointikyvylle.

Olen alkanut tosissani miettimään, että mitähän ihmiset oikein ajattelevat kun he juttelevat toisten kanssa ja samaan aikaan selaavat älylaitteitaan? Itselle ainakin tulee hölmö fiilis, kun puhun ja kuuntelijan huomio on osittain kännykässään/tietokoneellaan. Olenko niin huono puhumaan, olenko niin ”ihan yks ja sama”, onko juttuni niin tylsiä, whaaat?

Jatkossakin alan poistumaan tällaisista tilanteista. Se ei ole yhtään sen epäkohteliaampaa kuin toisen ignooraus edellä mainitulla tavalla. Miten sinä koet asian?

Motivaation lähteillä

pirunkuru

Pohdin edellisessä kirjoituksessani kunnianhimoa ja sen puutetta. Miten kunnianhimon saisi valjastettua tavoitteiden saavuttamiseen?

Tavoitteiden saavuttamisessa auttaa, että toiminnan takana oleva motivaatio kumpuaa oikeasta lähteestä ja että osaa valjastaa tahdonvoimansa palvelemaan omia tarpeitaan. Frank Martelan vinkkejä tahdonvoiman valjastamisesta omaan käyttöön tässä kirjoituksessani.

Motivaatiota on tutkittu paljon. Klassiset teoriat pohjautuvat pitkälti fyysisiin tarpeisiin, samoin esimerkiksi Maslowin tarveteoria. Moderni ihminen pääsääntöisesti ei koe puutetta fyysisissä tarpeissa, joten mikä motivoi nykyihmistä? Tähän löytyy teoria esimerkiksi Edward Deciltä ja Richard Ryanilta. He jaottelevat eri motivaation tasot seuraavasti:

  • Amotivaatio – Motivaation puute estää luonnollisesti lainkaan toimimasta.
  • Ulkoinen motivaatio – Ulkoisen motivaation varassa toimiva suorittaa rutiininomaisesti. Ulkoinen motivaation varassa toimiminen ei ole kovin kestävää. Tutkimusten mukaan esimerkiksi jos tehtävä vaatii  luovuutta tai mielikuvitusta, ulkoinen palkitseminen jopa heikentää suoritusta ja vähentää motivaatiota.
  • Sisäistetty motivaatio  – Sisäistetyn motivaation varassa toimiva kokee, että ”näin vain pitää tehdä”. Syyt voivat olla sisäisiä tai ulkoisia, mutta itse toiminta ei innosta. Toimintaa ohjaa syyllisyyden tunne.
  • Samaistettu motivaatio/ Integroitu motivaatio – Samaistettu motivaatio on jo melko kestävää, koska toiminnasta on tullut osa identiteettiä. Olipa kyse sitten urheilusta, musiikin harjoittamisesta tai opiskelusta, ihminen samaistuu rooliin, joka liittyy toimintaan. Kun motivaatio integroituu vielä lähemmäksi persoonaa ja persoonallisia tarpeita, ollaan hyvin lähellä Sisäistä Motivaatiota.
  • Sisäinen motivaatio – Sisäinen motivaatio johtaa toimintaan tekemisen itsensä vuoksi, ei niinkään tekemisen seurauksien vuoksi. Sisäisen motivaation ohjaamana ihminen on tehokkaimmillaan, tyytyväisimmillään ja terveimmillään, sekä saavuttaa tavoitteensa.

Eri motivaation tasot eroavat toisistaan siinä, kuinka paljon ihminen kokee voivansa määrätä toiminnasta. Toiminnan kontrollin siirtyminen ulkoa itselle siirtää motivaatiota ulkoisesta sisäiseksi. Motivaatio voidaan nähdä siis jatkumona, jonka painopiste vaihtelee täydellisestä haluttomuudesta passiivisen myöntymisen kautta henkilökohtaiseen ja täysin sisäiseen toiminnan ohjaamiseen.

Decin ja Ryanin Itseohjautuvuusteorian mukaan sisäinen motivaatio on mahdollista, kun seuraavat tarpeet täyttyvät:

  • kyvykkyys – tunne siitä, että pystyy
  • autonomia – tunne siitä, että ohjat on omissa käsissä
  • yhteenkuuluvuus – tunne siitä, että kuuluu joukkoon ja tekee hyvää muiden eteen

Motivaation määrää tärkeämpää on siis motivaation laatu.  Motivoituneeseen toimintaan liittyy tunne siitä, että asia koskettaa itseä ja voi vaikuttaa asioihin. Mitä enemmän yllä olevat kolme itsemääräämisteoriaan liitettyä tarvetta liittyvät tavoitteen saavuttamiseen, sitä enemmän motivaatio on sisäistä motivaatiota. Omaa motivaatiota voi kehittää!

  1. Ryhdy tavoitteesi projektipäälliköksi; ota vastuu, päätä itse!
  2. Konkretisoi itsellesi miksi teet mitä teet; toiminnalla on oltava syvempi merkitys, muuten se muuttuu merkityksettömäksi puuhailuksi. Selvitä itsellesi mitä, miksi ja miten.
  3. Innostu ja kehity; lähde liikkeelle asioista, jotka osaat ja hallitset ja tavoittele sopivan haastavia asioita. Mittaa edistymistä. Iloitse saavutuksista. Pyri seuraavalle tasolle.
  4. Etsi ryhmä, jonka kanssa voit jakaa kokemuksia ja ajatuksia. Tämä vahvistaa motivaatiota ja auttaa pitämään sitä yllä.

Sinä olet tähti – kunnianhimosta

frankfurt 035-2Olen pohtinut viimeaikoina tavattoman paljon ilmiötä nimeltä kunnianhimo.

Olen väittänyt, että minulla ei ole kunnianhimoa. Hämmästyn, kun ystävät ja tuttavat ovat asiasta toista mieltä. Kunnianhimo kalskahtaa korviini enemmän negatiiviselta kuin positiiviselta piirteeltä. En suunnittele urapolkua, eikä statuksella ole minulle juuri merkitystä. Minulla ei ole tarvetta saavuttaa ulkoapäin annettuja tavoitteita tai voittaa muita kilpailussa. En kaipaa menestystä, jonka saavuttamisen tavoitteleminen kaventaa elämää. Tittelit… mihin niitä tarvitaan?

Mitä se kunnianhimo lopulta onkaan? Vaikka väitän, etten ole kunnianhimoinen, parhaimmillani teen työtä hyvin intohimoisesti, motivoituneena ja innostuneena. Minulle on riittänyt tekemisen ilo ja oman työn vaikutusten näkeminen. Flow on äärettömän palkitseva tila! Olen päättäväinen, sisukas ja ajan asiaani päämäärätietoisesti eteenpäin. Nämä ovat kai kunnianhimoon liitettyjä piirteitä.

Pyrin viemään asiat loppuun asti, kehittämään itseäni ja olemaan samalla hyödyksi muillekin kuin itselleni. Parhaimmat kiksit saan sitä, kun saan lykättyä jotakuta toista vähän eteenpäin tai ujutettua ratkaisun avaimet toisten käteen! Saan voimaa siitä, kun voin innostaa muita onnistumaan. Minun ei tarvitse olla tähti, haluan auttaa muita loistamaan yhteisellä taivaallamme.

Olosuhteet – syy vai seuraus? Voi olla että kunnianhimo johtaisi toimintaani, mikäli lukioaikaiset haaveeni olisivat muuttuneet tavoitteiksi ja olisin päässyt ”rakentamaan uraa”. Olenhan pohjimmiltani perfektionisti ja suorittaja. Näin ei kuitenkaan käynyt ja olen ollut töissäkin välillä olosuhteiden pakosta jopa alisuoriutuja.

Lapsena ja nuorena minua toisaalta lannistettiin, mutta toisaalta taiteelliset lahjani huomattiin laajalti. Nuoruuden paikkakunnalla vaikuttaneet opot olivat aika pihalla asioista, eivätkä he osanneet ohjata minua hatarien ammatillisten unelmieni suuntaan. Taide, se ei ole työtä!

Jätin pitkän matematiikan lukiossa kesken ja arkkitehtiopinnot oli opettajan ja opon mielestä sitten ”sillä taputeltu”. Opo nauroi, kun kerroin että haluaisin sekä kirjoittaa kirjoja että suunnitella kirjojen ja levyjen kansia. Halusin myös suunnitella mainosmateriaalia ja ennen kaikkea tuotteiden pakkauksia, mutta kukaan ei kuulemma elättänyt itseään moisella. Harrastus ei ole työ. Ehkä 80-90 -lukujen vaihteessa näin olikin.

Ammatinvalintapsykologit ovat olleet kanssani ihmeissään, sillä testien mukaan minulle sopivimmat ammatit ovat — Ta Daa — arkkitehti, koneinsinööri ja toimittaja, mutta haastattelun ja kouluarvosanojeni mukaan he luokittelivat minut toisin. Olen käynyt testeissä 18, 25 ja 30 vuotiaana ja aina sama ilmiö.

Kauppaopiston jälkeen jäin yhä miettimään suuntaani ja pian sen jälkeen ensimmäisen lapsen saatuani alkoi elämässä ikävien tapahtumien sarja, joka riepotteli seuraavat 20 vuotta opettaen lähinnä selviytymistaitoja. Ei siinä ollut jatko-opinnoille juuri saumaa ja työelämässä  tyydyin ”väliaikaisratkaisuihin”. Väliaikaisuus hieman venähti olosuhteiden pakosta, mutta sain siinä samalla aivan mahtavia kokemuksia työelämästä! Ja elämänkokemuksen myötä oivalsin, että elämä tapahtuu nyt riippumatta maineesta ja kunniasta ja se on valtavan arvokasta itsessään.

Kun ei tartu tilaisuuteen on luuseri? Olen jättänyt tarttumatta tarjottimella eteeni kannettuihin mahdollisuuksiin. Olen useita kertoja kirkkaasti nähnyt, milloin tilaisuus koittaa ja tähdet ovat puolellani, mutta en ole halunnut lähteä rynnimään muiden edelle. Kilpailuvietti puuttuu. Rohkeuden puutteeseen se ei ole aina jäänyt, en vain ole kokenut uraputkielämää riittävän kiinnostavaksi ja motivoivaksi.

En tarttunut minulle tarjottuun mahdollisuuteen jatkaa hyvin pyörivän ja valmiin keramiikkabisneksen toimintaa. En lähtenyt tekemään sisustussuunnitelmia tai korttisarjaa, vaikka tilaisuus olisi ollut tarjolla. En hyödyntänyt erään taiteilijan minulle tarjoamaa ilmaista taideopetusta. En lyöttäytynyt innovatiivisen yrittäjän muusaksi, vaikka kutsu kävi ja näin jo silloin, että se idea kantaa pitkälle. En lähtenyt rakentamaan orastavia ideoitani lifestyle-blogin suhteen, vaikka olisin voinut olla ensimmäisten joukossa ja vaistosin, että siitä voisi tulla kova juttu. Siitä tuli, mutta joidenkin muiden toteuttamana.

En oikeastaan kadu yhtäkään käyttämättä jättämääni tilaisuutta, mutta joskus mietin, mistä se on ollut eniten kiinni. Kunnianhimon puutteesta?

Mistä kunnianhimo rakentuu? Väittäisin äkkiseltään karkeasti, että:

  • päämäärästä, joka on riittävän kaukana
  • tahdosta saavuttaa se päämäärä
  • kyvystä valjastaa omat voimavarat päämääränsä saavuttamiseksi
  • määrätietoisesta omien voimavarojen ylittämisestä päämääränsä eteen
  • voitontahdosta
  • tarpeesta tehdä saavutus näkyväksi

Kannattaa hankkiutua kunnianhimoisten ihmisten vaikutuspiiriin! Minulla on ollut kunnia työskennellä useiden erittäin kunnianhimoisten ihmisten kanssa. Esimerkit auttavat näkemään kirkkaammin ja auttavat suuntaamaan omaa kulkua, sekä toivottavasti valjastamaan oman kunnianhimoni polttoaineeksi.

Olen ilolla ja jopa ylpeydellä vierestä seurannut uran rakentumista ja päämäärätietoista toimintaa sen edistämiseksi. Olen nähnyt myös kylmäverisiä kyynärpäätaktiikalla eteneviä norsuja lasikaupassa. Minusta on suorastaan mahtavaa nähdä, miten ihmiset pyrkivät eteenpäin ja lahjakkuudelle löytyy oma uomansa jossa eteenpäin menevä virta saa valtavan voiman suotuisissa olosuhteissa. Toisaalta on ollut surullista nähdä, miten toiset täysin sokaistuvat siitä, kun näkevät edessään avoimen väylän, joka kutsuu rynnimään eteenpäin vain omia päämääriä tavoitellen huomioimatta muiden tarpeita ja yhteistä päämäärää. Röyhkeys tekee kunnianhimosta tylyn.

Koskaan ei ole myöhäistä? Nyt mietin, joko olisi sopiva sauma lähteä opiskelemaan. Opiskelu aikuisiällä, töiden ja perhe-elämän ohella, vaatii kunnianhimoista asennetta. Edelleenkään ei ole mielessä täysin kirkasta tavoitetta, joten tässähän saattaa pian hurahtaa seuraavat 20 vuotta jatkona väliaikaisratkaisussa.

Miten ihmiset tietää, mitä he haluaisivat työkseen tehdä ja mitä opiskella? Ja ennen kaikkea mistä löytyy se kunnianhimo tavoitteen saavuttamiseksi?

Innostuksen empirismiä

frankfurt 184-1

Ryhdyin tutkimaan omaa innostustani palattuani töihin pitkältä sairaan lapsen hoitovapaalta.

Kynnys palata töihin oli aika korkealla, koska työn painopisteet olivat muuttuneet jo lähtiessäni ja olin kuullut organisaatiomuutoksen mukanaan tuomista muutoksista. Olin töissä puhelinasiakaspalvelussa, joka ei välttämättä ole niitä arvostetuimpia työtehtäviä. Lisäksi asiakaspalvelua ohjasivat tuohon aikaan sellaiset seikat ja tavoitteet, jotka olivat ristiriidassa sisäisten arvojeni kanssa.

Rakastan asiakaspalvelutyötä ja tykkään myös myynnistä. Hankalien asiakastilanteiden kääntäminen voitoksi on aina motivoinut minua. Niitähän työ puhelinaspassa pääosin tarjoaakin. Työhön puutunut ja sen raameihin tyytymätön minä oli intohimoisesti asioihin suhtautuvalle minulle vieras. Päätin lähestyä työtäni uudesta kulmasta ja katsoa löydänkö työssäni innostuksen. Tajusin, ettei esimies voi sitä minulle tarjota ja työn raamit eivät ole käsissäni.

Päätin tehdä itse työstäni maailman parhaan työn. Suljin silmäni yleiseltä asenteelta puhelinasiakaspalvelua kohtaan ja päätin keskittyä siihen faktaan, että se on yksi tärkeä kontaktipiste meidän yrityksessä. Olemmehan sentään tekemisissä meidän asiakkaidemme kanssa. Ilman asiakkaita meidän työllä ei ole merkitystä.

Asiakaskohtaamisessa päätin paneutua aina juuri sen asiakkaan asian hoitamiseen ja pyrin saamaan puhelun päättymään niin, että asiakas koki olevansa edes hieman sitoutuneempi meihin. Hyvä palaute asiakkailta ruokki innostusta lisää ja löysinkin pian työn imun. Moni kollega kyseli, että miten ihmeessä tein sen. En osannut tuolloin vielä selittää asiaa, mutta aloin tutkimaan sisäistä motivaatiota ja innostusta ja törmäsin mm. Frank Martelan kirjoituksiin.

Koska en ollut kuitenkaan huippumyyjä, koin kaikesta huolimatta jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Hyvät myyjät saivat kiitosta ja heidän työtään palkittiin näkyvästi. Heistä tuli mittareita ja vertailukohtia. En enää kuitenkaan halunnut hukata innostuksen tunnettani, vaan annoin sen johdattaa minua eteenpäin. Päätin hakeutua tehtäviin, joissa suoralla myynnillä on pienempi merkitys. Sisäinen asiakaspalvelu silloisessa myynnin tuessa toi mukanaan uudenlaista innostusta ja haastetta. Ja pian jo sainkin tehtäväkseni aloittaa B2B SoMe-aspan rakentamisen ja hoitamisen.

Nyt oltiin jo täsmälleen sisäisen kutsumuksen äärellä! Olen ollut aktiivinen sosiaalisessa mediassa niin pitkään, kun se on ollut olemassa. Lisäksi olen tutkinut ja tarkkaillut sen ilmiöitä. Asiakaskokemus on myös ollut aina sydäntäni lähellä, samoin markkinointiviestintä. Viestintä ja asiakaskommunikointi kirjallisessa muodossa ovat olleet minulle mieluisia asioita ja aika-ajoin mieluisa osa työtehtäviänikin. Nämä kaikki yhdistyivät nyt uudessa työssäni. Toisinaan jopa ajantaju katosi, eikä ylityötuntien kertyminen juuri rasittanut. Lähdin töistä ja tulin töihin onnellisena.

Työssäni kohtasivat siis kiinnostus ja osaaminen. Sain myös sekä toteuttaa itseäni, että ylittää itseni. Koin tekeväni merkityksellistä työtä, koska sain aidosti auttaa asiakkaita ja samalla tehdä yrityksemme arvoja näkyväksi. Työlläni ei ollut myöskään liian tiukkaan asetettuja rajoja, vaan sain rakentaa ne itse löyhästi määriteltyjen tavoitteiden ja ohjeistusten sisään.

Löysin elementit, jotka tekevät minun työstäni mielekästä ja minut työssäni onnelliseksi.

Kun tutustuin Martelan ja muiden Filosofian akatemialaisten, sekä Ryanin ja Decin kirjoituksiin totesin, että olin omakohtaisesti juuri todistanut itseohjautuvuusteorian ja innostuksen syntymisen taustatekijät todeksi.

***

Perehdyimme töissä pienellä porukalla työyhteisöinnostamiseen, sisäiseen motivaatioon ja innostukseen. Tämä teksti syntyi osana tuota projektiamme, mutta päätin julkaista tämän täällä, koska se istuu tänne kuin nenä päähän.