Empatian puute on syöpä

206

Mitä ihmettä some teki meille?

Tuoko some kenties vain esille sen, mikä aikaisemmin pysyi pienemmissä ympyröissä tai jopa kokonaan piilossa? Mistä kumpuaa tämä nykyajan empatian puute, ylimielinen suhtautuminen kanssakulkijoihin ja uskallus raadella julkisesti toistemme ominaisuuksia?

Emme tiedä, minkälaisia jälkiä ylimielinen tai huumoriin verhottu piikki some-kanavassa ihmiseen jättää.

Kun lapseni sairastui vakavasti ja olimme TAYS:n lasten syöpäosastolla ensimmäisiä viikkoja, sain lukea eräällä suljetulla keskustelusaitilla juuri tälle osastolle harjoitteluun tulleen sairaanhoitajan kauhistelua siitä, miten järkyttäviä syöpälasten vanhemmat ovat ja heidän vuoksi työ on helvettiä. Hän ruoti asiaa jokseenkin syvällisesti ja pitkään. Se järkytti minua tuossa tilanteessa syvästi ja jätti arvet sieluun ikuisesti, vaikka todennäköisesti minulla ei ollutkaan osuutta tämän hoitajaparan kokemuksiin. Lapsen sairastuminen vakavasti tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja oli toki jo itsessään kipeä ja akuutti asia. Tilannetta ei suinkaan helpottanut lukemani kritiikki samassa tilanteessa olevista vanhemmista.

Tilanne sairaalassa, kun lapsi on sairastunut vakavasti, on yleensä kaoottinen. Syöpä tulee tilaamatta, ennakoimatta ja useimmiten elämäntilanteeseen, jossa ei olisi tilaa sellaiselle vastoinkäymiselle. Vanhemmilla ei ole minkäänlaista valmiutta asiaan ja aika harvalla on ymmärrystä tai kokemusta 24/7 sairaalaelämästä. Vanhempaa kurittaa pelot, huoli ja järkytys. Elämässä voi olla muitakin haasteita, joiden yhteensovittaminen vakavaan sairauteen ja sen vaatimiin asioihin on joskus mahdotonta. Olen aika varma, että tuossa tilanteessa moni vanhempi voi käyttäytyä oudosti ja jopa huonosti. Minusta se olisi luonnollista ja jopa odotettavaa.

Miten olisi myötätunto ja empatia?

En tiedä, millä tolalla tuon sairaanhoitajan empatiakyky oli, mutta ehkä hänelläkin oli elämässään haasteita, joka nyt sitten purkautui näin – ehkä kyse oli silkasta ajattelemattomuudesta. Yritän ymmärtää.

Toivon, että ammatissaan hän on kehittänyt jonkin tason empatiakyvyn itselleen. Olisin toki voinut nuo kirjoitukset ottaa talteen ja viedä ylilääkärille, mutta jätin sen tekemättä. Ammatillisen uran tuhoaminen tuskin olisi omaa oloani helpottanut. Päinvastoin. Myötätuntoni oli ja on kuitenkin syöpälasten vanhempien puolella.

Jos ihminen mokaa tai käyttäytyy huonosti, kannattaisi ennen julkista huutelua ja tuomitsemista miettiä, voisiko taustalla olla jokin akuutti kriisi. En tarkoita, että mokia ja etenkään huonoa käyttäytymistä tarvitsisi painaa villaisella, mutta lähestymistapaa ja sanoja voisi miettiä huolellisesti.

Sanoilla voi jopa murtaa ihmisen.

Ihminen voi mokata, somessakin. Se voi tapahtua kenelle tahansa.

Lynkkaaminen käynnistyy yleensä yleisön tulkinnan perusteella ja se tulkinta on aina sidoksissa tulkitsijan omaan historiaan. Reaktio on peili sinusta, ei totuus viestijästä. Tulkintoja on yhtä monta kuin tulkitsijoita. Tähän liittyykin viestinnän vaikeus; viesti saa merkityksen vasta tulkitsijan vastaanottaessa viestin. Siksi kannattaa miettiä toisenkin kerran, ennen kuin postaa someen jotain arveluttavaa.

Kriisiviestintään saa apuja ja normaalilla järjellä pärjää pitkälle. Anteeksipyynnöllä saa jo paljon anteeksi, mutta aina ei sekään riitä. Tai mokaaja ei edes ehdi pyytää anteeksi, kun laajamittainen mosh pit on jo käynnissä. Somessa se tapahtuu niin nopeasti ja siitä tuntuukin tulleen suurta sirkushuvia. Alkavia somekohuja ruokitaan ja naakat kerääntyy haaskalle värisyttämään siipiään. Ilmiö on mielestäni ihan sairas.

Huonosta käytöksestä saa moittia. Se on ihan ansaittua. Mutta toive siitä, että ihmisen loppuelämä menee pilalle somemokan vuoksi tai että tämä kuolee, on jokseenkin sivistymätöntä ja alhaista,  tällaista on nähty mm. Teri Niitin tai Petteri Järvisen tapauksissa. C’moon ihmiset!

Introvertti ei tylsisty koskaan

092

Olen pistänyt merkille, että työelämässä alkaa hiljalleen nousta esille introversion arvostus ja ihan syystä. Esimerkiksi Linus Jonkman kirjassaan ”Introvertit, työpaikan hiljainen vallankumous” listaa introverttien ominaisuuksiin mm:

  • Huomaa yksityiskohdat ja arvostaa laatua
  • Pystyy luomaan aivan uudenlaisia ratkaisuja
  • Haluaa analysoida ja pohtia asioita
  • Pyrkii pitämään tunteet ja logiikan erillään
  • Pystyy keskittymään tehtävään pitkäksi aikaa ilman taukoja
  • Aivot toimivat hyvin univajeesta huolimatta
  • Visualisointi ja kyky ajatella kuvallisesti
  • Taitava kuuntelija; panee merkille paitsi mitä sanotaan, myös sen, mitä oikeasti tarkoitetaan
  • Itsenäisyys ja riippumattomuus

Eivätkö nämä olekin piirteitä, joita tarvitaan, jotta yrityksissä päästään eteenpäin tässä digitalisaation mukanaan tuomassa murrosvaiheessa?  Steve Jobs, Bill Gates ja Mark Zuckerberg ovat esimerkkejä introverteista ja innovatiivisista toisin tekijöistä, jotka ovat luoneet tyhjästä uutta menestystä.

Työpaikkahakemukset huutavat kuitenkin vielä ulospäin suuntautuneiden, sanavalmiiden ja sosiaalisesti lahjakkaiden rohkelikkojen perään. Ekstrovertti yhteiskuntamme pitää introversiota epämiellyttävänä ja epätoivottuna luonteenpiirteenä ja tämä aiheuttaa turhaa kitkaa työyhteisöissä.

Yllättävää kyllä, näin ei ole ollut kuin muutaman vuosikymmenen ajan. Yleisesti maailmalla on arvostettu introversiota ekstroversiota enemmän ja vasta 1960 luvun jälkeen ekstroverttiydestä on tullut hallitseva ja hyväksytty luonteenpiirre. Yhteiskunta ja menestyvä yritys tarvitsevat molempia ja siksi onkin hyvä, että nyt on selkeästi alettu raivaamaan uudestaan tilaa myös introversion hyväksyttävyydelle.

Introvertti ei ole ujo tai sosiaalisesti lahjaton

Introvertti rakastaa kommunikaatiota siinä missä ekstroverttikin, mutta hän haluaa mieluiten syventyä keskusteluun ja käydä sitä yhden ihmisen kanssa kerrallaan tai pienessä ryhmässä.

Introvertin ja ekstrovertin erottaa juuri se, miten vuorovaikutus ja sosiaaliset tilanteet  vaikuttavat energiaan. Introvertti tarvitsee hiljaisuutta ja yksinoloa palautuakseen sosiaalisten tilanteiden aiheuttamasta energiavajeesta, kun taas ekstrovertti saa energiaa juuri sosiaalisista tilanteista ja kokee kuivuvansa kasaan, jos koko ajan ei tapahdu jotain.

Sosiaalinen lahjakkuus tai lahjattomuus ei ole kiinni siitä, onko ihminen introvertti vai ekstrovertti. Molemmat voivat olla ihan yhtä hyvin kumpaa tahansa.

Ekstrovertit saattavat pitää introverttia sosiaalisesti heikkolahjaisena, mutta totuus on, että se ekstrovertti, joka on aina suuna päänä kertomassa ajatuksiaan ja täyttämässä tilaa hölinällään voi olla sosiaalisesti heikkolahjaisempi kuin introvertti, joka pitää hiljaisuudesta ja kunnioittaa muiden tilaa.

”Ekstrovertti ei välttämättä kestä tunnetta, että muut eivät pidä hänestä ja hän yrittää tehdä kaikkensa, jotta ihmiset pitäisivät hänestä. ”

Linus Jonkman, Introvertit, työpaikan hiljainen vallankumous

Tämä johtaa usein siihen, että ekstrovertti höpöttää ja hölöttää ja pian sitä enemmän, mitä vähemmän ympäristö tuntuu reagoivan häneen haluamallaan tavalla. Hän ei välttämättä kykene huomaamaan, jos ympäristössä on henkilöitä, jotka kaipaisivat mahdollisuutta tehdä hommansa tai ajatella ajatuksensa loppuun.

095

Tilan tarve

Introvertti ottaa sen tilan ja ajan, jota hän tarvitsee voidakseen keskittyä työhönsä. Hänen tonttinsa on hänen oma alueensa, ei enempää eikä vähempää kuin oman itsensä rajojen sisäpuolella. Hän ei myöskään piittaa siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Tämä tulkitaan usein virheellisesti ylimielisyydeksi. Introvertillä ihmisellä yksinkertaisesti ei vain ole tarvetta mielistellä ketään, jotta hänestä pidettäisiin.

Introvertille ihmiselle on myös ihan ok laittaa kuulokkeet korville, jotta voi avokonttorissa keskittyä tekemään työnsä loppuun. Se ei ole osoitus ympäristölle yhtään mistään, vaan rationaalinen ratkaisu hälyn aiheuttamaan keskittymisvaikeuteen.

Olen itse joskus  eräässä työyhteisössä törmännyt hölmistyneenä siihen, miten minua ja kollegaa moitittiin huonosti käyttäytyväksi ja muita loukkaavaksi, kun ”eristäydyimme kuulokkeidemme taakse”. Epäkohteliasta minun mielestäni olisi ollut vaatia ympäristöä olemaan hiljaa ja keskittyä hemmetti soikoon omaan duuniinsa, jotta minäkin saan keskittyä!

Introvertin ja ekstrovertin ero ilmenee siinä, mistä henkilö saa energiaa. Introvertti saa sitä hiljaisuudesta, omien ajatustensa kanssa olemisesta ja yksinolosta. Ekstrovertti saa energiaa jatkuvasta vuorovaikutuksesta ja toiminnasta.

Tapa ajatella

Introvertilla on paljon ajatuksia ja hän tarvitsee aikaa niiden jäsentelyyn. Hän ahdistuu, mikäli ei saa riittävästi aikaa ajatustensa jäsentelyyn. Hän ei myöskään tarvitse vahvistusta ajatuksilleen ulkopuolisilta ja kertookin ajatuksensa ja mielipiteensä mieluummin vasta sitten, kun on saanut muodostettua ne valmiiksi. Ekstrovertti taas ahdistuu siitä, kun mitään ei tapahdu tai kukaan ei reagoi hänen sanomisiinsa. Hän imee ajatuksia ulkopuolelta ja tarvitsee koko ajan vahvistusta toisilta siitä, että hänen ajatuksissaan on idea. Tämä ero aiheuttaa usein työpaikoilla ongelmia.

Introvertti ja ekstrovertti ihminen ovat muutakin kuin tämä luonteenpiirteensä. Useimmat meistä eivät myöskään ole näiden piirteiden äärimmäisiä ilmentymiä. Molemmissa piirteissä on vahvuutensa ja heikkoutensa, eikä kumpikaan ole toista parempi. Menestyvissä työyhteisöissä on molempia.

Painovirhe vaiko ei?

Tunnen itseni usein poikkeavaksi ja vialliseksi introverttien piirteideni kanssa. Tai ainakin moni yhteisö pistää tuntemaan niin. Heli Ruotsalainen avasi taannoin LinkedIn blogissa (klik!) loistavasti sitä, miltä tuntuu olla introvertti ekstroverttien maailmassa.

Linus Jonkmanin kirjasta löysin monia hykerryttäviä asioita, jotka yhdistävät meitä introvertteja ihmisiä. Suosittelenkin kirjan lukemista ihan jokaiselle introvertille itseymmärryksen lisäämiseksi, sekä niille, joita kiinnostaa työelämän ja työhyvinvoinnin kehittäminen!

En olekaan kummallinen, kun haluan pitää puheluni lyhyinä ja asiallisina! Tai kun kyseenalaistan turhat palaverit. Tai kun en koe jääväni paitsi mistään, vaikka en matkustelekaan jatkuvasti ulkomaille. Pidän kyllä matkalla olemisesta, kun pääsen kohteeseen, mutta minulla ei vain ole hinkua matkusteluun, sillä rakastan kotona olemista. Tai että minusta on ihanaa, eikä lainkaan surullista, käydä kahvilassa yksin. Tai etten juuri koskaan pitkästy! En käsitä, miten kukaan voi kokea olonsa tylsistyneeksi. En yksinkertaisesti pysty saavuttamaan sellaista olotilaa, sillä en ehdi koskaan ajatella ajatuksiani loppuun asti.

Luettuani kirjan totesin, että en ole introvertti. Olen ambivertti, jolla on taipumusta enemmän introversion kuin ekstroversion suuntaan. Jatketaan keskustelua aiheesta!

Huonoja uutisia

newsHirvittävän huonoja uutisia on viime aikoina tunkenut silmät ja korvat täyteen. Lehtien otsikot ovat raflaavia, katastrofifiilistä maalailevia ja sen pohjalta myös keskustelupalstat ovat täynnä rähinää.

Huonot uutiset koskettavat monia, monia perheitä ja yhteisöjä. Työpaikkoja menetetään, perusturva horjuu ja kahtiajakautumista edistävät tekijät tuntuvat vahvistuvan kaikilla elämän osa-alueilla.Meillä ei ole todellakaan helppoa.

Mutta ketä se huonojen uutisten paisutteleminen oikein palvelee? Haluammeko me ihmiset tosiaan jatkuvaa katastrofia, traumaa ja negatiivista energiaa? Tiedän, että se energia pyörii kuin sentrifugi, jossa tietty lataus tiivistyy ja antaa voimaa ja samalla pitää tehokkaasti vallassaan. Nähnyt sitä, ollut sen pyörteissä ja pyörteisen uhrina. Pyristelin irti, pääsin irti. Kaikilla ei ole siihen joko voimaa tai halua.

Ihmettelen, miksi yhteiskuntamme ja media pyörii pitkälti negatiivisella energialla. Se todennäköisesti myy, mutta miksi?

Miten olisi, jos näissä tilanteissa media loisikin tsemppihenkeä, valaisi uskoa tulevaisuuteen, etsisi tilanteissa ne rakentamista kestävät kohdat, ne voimavarat ja vahvuudet ja kannustaisi ihmisiä tukemaan toisiaan? Miksi ei suojata herkimpiä yksilöitä ahdistukselta vaan provosoidaan sitä? Ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki…

Mietin tässä eräänä hieman haastavampana päivänä töissä myös sitä omaa energiaani, sitä, miten helposti se negatiivinen pyörre veisi mukanaan. Kun järjestelmät ei toimi, kun yrityksen sisäiset prosessit takkuavat ja oma osaaminen on riittämätöntä — ja kun jotkut asiakkaatkin välillä käyttäytyvät ääliömäisesti — silloin oma Valonööriys mitataan. Negatiivisuuden vastustaminen vaatii valtavasti energiaa. Välillä puhisen ja päräytän perkeleitä, mutta nykyisin teen sen lähinnä periaatteesta ja tottumuksesta.

Yhä vahvemmin haluan valita toisenlaisen tunnetilan. En siis tarkoita sitä, että tietoisesti sulkisin silmäni maailman vääryydeltä ja työntäisin pääni kokonaan puskaan. Paha on, ahdistus on, epäjärjestys on, toimimattomat systeemit on, ärtymys on, epätasa-arvoa on. Niistä voi ja pitää puhua, tottakai.

Mutta jos se jää puhumiseen tai jäämme kiinni siihen, niin se luo samalla upottavan maaperän ihan meille itsellemme. Puhumisen lisäksi voimme alkaa etsimään ratkaisumalleja, vaihtoehtoja ja uusia reittejä. Negatiivinen energia tuntuu jostain syystä heimouttavan tehokkaammin kuin positiivinen energia. Median tarjoama näköala ja henki tehostaa sitä.

Mitäpä, jos emme enää ostaisikaan katastrofiuutisia? Huonotkin uutiset voi kertoa faktoina siten, että vielä jää tilaa ja voimia lähteä rakentamaan parempaa huomista.

Ei ole pakko antaa tietoisuuden tästä kaikesta huonosta vaikuttaa omaan henkilökohtaiseen tunnetilaan, joka on tärkeintä pääomaa, se, minkä varassa laiva kulkee. Meillä on oikeus ja mahdollisuus suojata itsemme. Ja myös sitä heikompaa vierustoveria.

Labyrinttiin eksyy vain jos oma kompassi on jumissa.

Kohtaamisia kiireputkessa

102

Ihmissuhteet vaativat läsnäoloa ollakseen olemassa. Sitä, että on aidosti kiinnostunut toisesta ja voi ja haluaa jakaa siivuja maailmasta toisen kanssa. Sitä, että ehtii pysähtyä ja kohdata toisen ihmisen.

Ajanpuute, ruuhkavuodet ja onnettomat aikataulupäällekkäisyydet ovat vain selityksiä, ne eivät ole todellisia syitä sille, että ystävyys ei arjessa mahdollistu. Pätee myös työystävyyteen. Minulla on aikaa ihmiselle, jolle haluan aikaa olevan!

Valitettavasti työarki on usein niin aikataulutettua, että kohtaamiselle ei jää tilaa. Työnantajien olisikin syytä miettiä, voisiko tälle tehdä jotain.Olisiko mahdollista rohkaista ihmisiä kesken työpäivän verkostoitumaan tai voisiko järjestää verkostoitumistilaisuuksia? Yhteisöllisyydellä on vaikutusta myös yrityksen taloudelliselle menestykselle.

Oma työnantajani järjesti vastikään meille asiakasrajapinnassa työskenteleville innostus- ja inspiroitumispäivän, minkä aikana tapahtuneet kohtaamiset kantavat taas pitkälle. Palaan päivän antiin vielä myöhemmin toisessa tekstissä.

Joskus on aika hauskaa pysähtyä myös satunnaisten kohtaamisten äärelle. Taannoin sattui hauska tapaus. Kiitäessäni halki kauppakeskuksen matkalla töistä kodin kautta joogaan, minut pysäytti charmikkaasti harmaantunut vanhempi mieshenkilö harmaassa kauniisti leikatussa villakangastakissaan. Hän oli ehkä ”hieman” liikaa juttutuulella, ei suinkaan humaltuneessa tilassa, vaan todennäköisesti ihan vain juttuseuraa vailla (syystä tai toisesta). Olin itse taas menossa paikasta a paikkaan b ja vähemmän juttuseuraa vailla.

Hän halusi kuitenkin kysyä minulta miten tulla niin tasapainoisen oloiseksi, kuin miltä vaikutan. Hämäännyin kysymyksestä ja huikkasin jotain kiireisen työpäivän jälkeisestä joogaan menostani ja tasapainon löytymisestä niiden välistä. Sen jälkeen hän kyseli hieman joogasta, auttaisiko se kenties hänen kaltaisia adhd-tapauksiakin. Lopuksi hän vielä halusi tietää kuka on se onnellinen työnantaja, jolla on palveluksessaan kaltaiseni ”tasapainoinen ja iloinen ihminen” ja toivoi, että työnantaja osaisi arvostaa sitä, että heillä on minut.

Keskustelu oli kaikkineen hieman absurdi, mutta minulle jäi kohtaamisesta iloinen mieli! Muutamassa työpaikan kohtaamisessa oli ollut vastikään vähemmän kepeä tunnelma, kiire painoi hartioita ja kireys vaivasi mieliä. Vapaa-ajan suhteillekaan ei tuntunut löytyvän koskaan aikaa. Kalenterisulkeiset ystävien kanssa ovat turhauttavinta mitä tiedän. Olin ”hieman” kuormittunut.

En myöskään ollut ollut pitkään aikaan tyytyväinen siihen, että se tasapainoinen ja valoisa mieli hautautuu kiireen ja kuonan alle. Tuo satunnainen kohtaaminen muistutti minua Valon ja läsnäolon merkityksestä. Ja siitä, millainen ihminen minä oikeasti olen. Se minä hukkuu helposti kiireen alle, mutta niin ei saisi olla.

Juuri kohtaamisissa me synnymme aina uudelleen siksi, keitä me todellisuudessa olemme. Oli kiire tai ei, mina haluan, että jatkossa elämässä on tilaa kohtaamisille ja läsnäololle.

Miten vähällä vaivalla voisimmekaan ilahduttaa myös satunnaisia kanssakulkijoitamme, jos vain haluaisimme ja rohkenisimme! Päätin haastaa itseni ja tilaisuuden tullen sanoa aina jotain rohkaisevaa ja ihailevaa jollekulle ihan tuntemattomalle. Otatko sinäkin haasteen vastaan?

Positiivisuuden sudenkuoppa

143-002
(kuva ei liity tekstiin muuten, kuin kieroutuneen huumorintajuni osalta.

Kuva #Digitalisoidu, Lahti, Fellmannia 11/14 tapahtumasta)

Etlarissa 16.11.14 oli hyvä kolumni otsikolla ”Varo positiivista epidemiaa”. Se sai minut tuolloin ajattelemaan ajatuksen tynkäni loppuun. Vaikka kolumni on jo menneiden talvien lumia, niin aihe tuntuu olevan pinnalla tänäkin syksynä ja päätin viimeistellä kesken jääneen tekstini loppuun. Tekstin lainaukset ovat tuosta kolumnista.

Olin jo tuolloin havainnut, että puhuessani asenteen voimasta ja positiivisesta elämänasenteesta, sain heti ”hurlumhei-leiman” ja vastaväitteitä. Mikä hämmensi minua kovasti. Yritin löytää selityksiä sille, miksi negatiivisuutta pidetään miellyttävämpänä kuin positiivisuutta, mutta en löytänyt siihen vastauksia. Nyt on mediassakin alkanut nostaa päätään asenne ”Positiivisuus on perseestä”, ikään kuin positiivisuus itsessään olisi sudenkuoppa, jota pitää kaikin keinoin välttää.

Olen toki itsekin huomannut, että positiivisuuden nimiin kumartavat ihmiset sulkevat usein silmänsä tosiasioilta. Omasta mielestäni positiivisella asenteella ja realismilla ei ole mitään ristiriitaa.

”Todellisuuden kieltäminen positiivarihengessä tyhmentää. Inhottavia asioita on voitava kutsua niiden tympeillä nimillä, eikä kaunistella niitä ”voimauttaviksi haasteiksi”.

Olen sitä mieltä, että asenteella on merkitystä. Olen oppinut vaikeissa elämäntilanteissa uhkakuvien sijaan kääntämään katseeni mahdollisuuksiin. Huomaan kyllä kriittisenä ihmisenä edelleenkin kehittämiskohteet, mutta sen sijaan, että ajattelisin että hommassa ei ole järkeä/ei tule hyvää lopputulosta, ajattelen miten tilanne saadaan käännettyä oikeaan suuntaan. Jaksan myös vaikeiden hetkien yli paremmin, kun ajattelen, että huomenna voi olla toisin.

Positiivinen elämänasenne on hyve ja kantajansa hyvinvoinnin kannalta eduksi. On toki olemassa myös näennäistä ”positiivisuutta”, joka lähentelee väkivaltaa. Sen taakse voi piilottaa myös laiskuutta, vastuuttomuutta ja kyvyttömyyttä kohdata elämän realiteetteja. Siksi suhtaudun itsekin positiivisuuden mantroihin varauksella. Positiivisuus ilman empatiakykyä ei ole positiivisuutta.

”Tanskalainen kirjailija Marianne Eilenberger bloggasi Potitiken -lehdessä: ”Vaatimus nähdä kaikki elämän tarjoamat kriisit positiivisena on levinnyt epidemian lailla. Etenkin tietyillä segmenteillä naisilla näyttää olevan pakonomainen tarve ajatella positiivisesti, olla positiivinen ja toimia positiivisesti (mikä yleensä tarkoittaa samaa kuin kritiikittömästi). On olemassa horjumaton usko siihen, että voimme hallita kaikkea elämässämme, jos vain olemme positiivisia”

Samaa mantraa toistavat tietyt ”Life Coach” -suuntaukset. Vetovoiman laki usein tuodaan esille myös tässä valossa. Se on kuitenkin aika mustavalkoinen näkemys, koska kaikkea ei voi itse hallita. Ihmisiä ei myöskään saa syyllistää elämän eteen tuomista vaikeuksista. Mainittakoon nyt vaikka esimerkkinä tilanne, jossa lapsi sairastuu vakavasti. Olen sataprosenttisen varma, etten tilannut lapseni sairastumista.

”Sosiologi Rasmus Willig, tanskalainen hänkin, on myös puhunut, hän näkee positiivisen ajattelun eräänlaisena mentaalisen rasismin muotona, joka johtaa itsesensuuriin, koska kriittiset äänet leimataan negatiiviseksi vastarannankiiskeydeksi. Tällaisen tyypittelyn juuret ovat amerikkalaisessa uskonnollisessa äärioikeistossa: ”Tyydy asioiden tilaan, ajattele kaikesta positiivisesti, älä arvostele tai kyseenalaista”.

Etlarin kolumnisti tiivistää tähän liittyvän kääntöpuolen loistavasti:

”Postitiivisuus vailla myötätuntoa ei ole mitään muuta kuin positiivis-elitistinen asennevamma. Se on omalla kieroutuneella tavallaan negatiivisuuden ydintä: se, että nostaa haloon räjäyttämisen arvoisesta saastasta on taantumuksellista, Willigin maintsemaa vastarannankiiskeyttä.”

”Kirjailija EIlenbergin sanoin: ”Jos meille sanotaan, että ajattele positiivisesti, saamme syyllisyydentunteita ja meistä tulee entistäkin onnettomampia. Jos kerromme ihmisille, joiden maaima romahtaa heidän ympärillään, että heidän on ajateltava positiivisesti, olemme sadisteja, jotka syyllistävät uhrinsa.

Totta joka sana.

Ei silti pidä leimata positiivisuutta väkivallaksi ja kieltää positiivisuuden voimaa. Positiivisuus on tärkeää, se on yhtä lailla elinehto kuin kyky ajatella kriittisestikin. Mikä tahansa asia astalon asemassa on väärin.

Mutta hei haloo nyt ihmiset, positiivisuus itsessään ei ole ase tai tyhmyyttä!

Energia varas(to)

kakka

Energia ei ole aina aktiivista toimintaa, se on myös tunnetila, joka välittyy ihmiseltä toiselle. Jostain syystä suomalaisessa kulttuurissa negatiivinen energia on ”normi” ja helpommin tarttuvaa kuin positiivinen energia. Se näkyy myös työelämässä.

”Meillä sallitaan hirveän helposti se, että joku syö ryhmän energiaa kerrasta toiseen”

Kuten edellisessä kirjoituksessa tuli todettua, ihmisen vahvin energia on oikein suunnattuna hänen voimavaransa, väärin suunnattuna se on tuhovoima.

Pysähdy oikeasti miettimään, minkälaista energiaa ympärillesi kylvät. Koska sillä, miten käytät energiaasi on valtava merkitys hyvinvoinnille – niin omalle kuin muidenkin.

En tarkoita, että työpaikoilla pitäisi alkaa ylläpitämään keinotekoista nami-nami-positiivisuutta. Itseasiassa se on myös negatiivisen energian kylvämistä. Ei tunteita pidä työpaikoilta eristää. Jos elämässä on surua tai työkaveri kohtelee epäreilusti, sen saa tuoda esille. Suuttumuksen ilmaiseminen ei ole negatiivista energiaa. Sen tietoinen ruokkiminen sen sijaan on.

 

Mistä tunnistaa negatiivisen energian?

Kun kohtaamiset ja keskustelut jättävät raskaan, epämääräisen olotilan, on kyse negatiivisesta energiasta. Niitä kohtaamisia haluaa välttää, mutta ikävän tunneilmaston vastustaminen syö hyvää energiaa yhtä lailla. Koet ehkä myös houkutusta liittoutua negatiiviseen energiaan, koska muuten olet vastapuolella. Sinusta tuntuu väärältä olla oma itsesi tai tuoda julki ajatuksiasi, ilman, että edes osaat eritellä syytä. Se on myös jatkuvaa valitusta ilman, että tarjotaan rakentavia ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi.

”Se on kuin sähkövaraus, se siirtyy ihmisestä toiseen ja sähköistää tunnelman, jättää huonon hapen.”

Väsyneenä, kiireessä ja stressaantuneena helposti kompastuu negatiivisuuteen. Hyväksy se. Näin me vain toimimme. Hyvä, että meillä on varaventtiilimme. Negatiiviseen energiaan ei pidä jäädä kiinni. Eikä sitä saa jatkuvasti valuttaa muiden niskaan, ei edes töissä. Oikea paikka sen käsittelyyn on silloin vaikkapa työpsykologin vastaanotto. Onko kyse siis mielenterveysasiasta? ON, jos päivästä toiseen pitää piehtaroida negatiivisissa fiiliksissä.

 

Miten suojautua energiarosvoilta?

Kannattaa parhaan mukaan vältellä kanssakäymistä tällaisten ihmisten tai yhteisöjen kanssa. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista.

Suojautuminen ei vaadi itsensä kovettamista. Eristäytyminen voi houkuttaa, mutta ei kannata, koska se vain ruokkii ilmiötä. Visualisoinnista ja meditaatiosta voi olla apua suojauksen rakentamisessa. Voi opetella ajattelemaan, ettei negatiivinen energia vaikuta minuun. Jatkuva ”suojautuminen” kuitenkin nielee energiaa ja voi lopulta johtaa uupumiseen.

Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen auttaa sietämään ajoittaista huonoa energiaa. Kun on nukkunut riittävästi, syönyt elimistölleen sopivaa ravintoa ja kohdannut riittävästi positiivisia ihmisiä ja nostattavia energioita, negatiivinen ihminen ei pysty tunkeutumaan niin helposti suojien läpi.

Itsetuntemuksen kehittämisen lisäksi vuorovaikutustaidot ovat tärkeitä: miten tuoda ilmi tunneilmaston vaikutus, miten kohdata itsensä kanssa asynkroninen tunnetila,  miten ilmaista omaa tunnetilaa avoimesti ja aidosti jättämättä kuitenkaan jälkeensä negatiivista latausta.

Tärkeintä on ehkä oivaltaa, että kukaan ei voi tartuttaa omaa fiilistään sinuun. Sinä joko imeydyt toisen energiaan tai et imeydy! Kun et imeydy muiden negatiivisiin energioihin, koet tilanteet eri tavalla.

Loputtomiin negatiivista energiaa ei pidä sietää, vaan sen vaikutus pitää tuoda esille.

 

Miten kohdata jatkuvasti negatiivista energiaa kylvävä ihminen?

Sillä, miten kohtaat toiset ihmiset, on suuri vaikutus ryhmän sisäiseen energiaan. Negatiivisella energialla negatiiviseen energiaan vastaaminen vain ruokkii sitä. Parasta on yrittää suhtautua mahdollisimman neutraalisti.

Erilaisuutta kannattaa kunnioittaa ja yrittää ymmärtää myös erilaista energiaa, persoonallisuustyyppejä ja toimintatapoja. Samoin kannattaa mahdollisimman neutraalisti tuoda julki oman persoonansa rakennetta ja sitä, miksi itse toimii tietyllä tavalla.

Työyhteisössä on esimiehen tehtävä johtaa myös energian kulkua. Tässä kohtaa on pakko jakaa nämä Sakke Pietilän vinkit hankalan ihmisen kohtaamiseen työelämässä:

  1. Älä usko kuulopuheita, kohtaa ennakkoluulottomasti. Kuuntele ihmistä avoimesti ja luo oma mielipiteesi. Kaikille ihmisille pitää antaa mahdollisuuksia.
  2. Kerro työyhteisön tavoitteet, pelisäännöt ja normit. Myös se, mitä hankalalta ihmiseltä odotetaan, mikä on hänen tehtävänsä ja roolinsa. Hyväksytä nämä asiat. Tämän jälkeen voit antaa palautetta, jos toiminta ei ole roolin mukaista. Kun yhteiset pelisäännöt, tavoitteet ja odotukset ovat selkeitä, niihin on helppo vedota.
  3. Huonoa käytöstä ei tarvitse sietää! Kukaan ei ole sen suurempi kuin joukkue, kaikki ovat osa sitä ja sitä varten. Hyvä työyhteisö ei kuitenkaan tapa yksilöllisyyttä ja luovuutta. Yksilö tekee jutut, mutta ilman muita jutut eivät toimi. Negatiivinen kehonkieli, vähättelevät ilmaisut, äänen sävy, juoruilu ja selkään puukotus tuhoavat joukkueen rakennetta. Sellaista ei pidä sallia.
  4. Luota ryhmän sisäiseen säätelyyn. Jos joukkueessa on selkeät pelisäännöt, sosiaalinen paine on eteenpäin vievä voima. Ihmisille pitää antaa mahdollisuuksia, mutta jos joku ei toimi yhteisesti sovittujen pelisääntöjen mukaan, siitä seuraa luonnollisesti sovitut sanktiot. Työkavereilla on oikeus vaatia tiukkojakin suorituksia tavoitteiden eteen. Vaatiminen on myös arvostamista! Jos joku ihminen imee vain energiaa, joutuu hän ulkokehälle, ja mahdollisesti kokonaan pois joukkueesta.
  5. Aina joukkueellakaan ei voi olla huippufiilis, mutta työt on tehtävä. Kavereita pitää tukea ja yrittää luoda toisia arvostava ilmapiiri selkään puukottamisen sijaan.

Hyvää energiaa

Blackorblue

Jokainen ihminen on ainutlaatuinen kombo persoonan piirteitä, taipumuksia, perittyä ominaisuuksia, historiaa ja sillä hetkellä käytössä olevia voimavaroja.

Ne luovat meidän energiamme, joka vaikuttaa vuorovaikutustilanteissa jopa voimakkaammin kuin sanat. Energia ilmenee eri ihmisissä eri tavoin. Toisten vahvuus on ajatusenergiassa, toisten fyysisessä energiassa. Lisäksi energia voi suuntautua sisään tai ulospäin.

Näyttelijä ja terapeutti Kari Ketonen totesi aikanaan jossain haastattelussa, että jokaisella meistä on jokin ominaisuus, joka on vahvin piirteemme. Tuo piirre väärin käytettynä aiheuttaa meille jatkuvasti ongelmia, mutta sama piirre voi olla meidän menestystekijämme, mikäli sen tuottama energia suunnataan oikein.

Pidän tuosta ajatuksesta. Ajattelepa vaikka ihmistä, jonka vahvuus on kriittisyys. Tällainen ihminen pahimmillaan aiheuttaa itselle jatkuvasti ristiriitatilanteita ja hajottaa ryhmien yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Oikein suunnattuna tämä ominaisuus sen sijaan parhaimmillaan estää tämän ihmisen ja hänen yhteisöjensä ajautumista väärien valintojen pariin tai jopa kriisiin!

On siis mahdollista käyttää oma vahvin energiansa joko negatiivisella tai positiivisella tavalla. Negatiivinen energia luonnollisesti tuhoaa ja positiivinen rakentaa tai luo uutta.

Tuhoava energia voi verhoitua myös positiivisiin asioihin. Hyvä esimerkki on tyyppi, joka touhottaa menemään muiden hyväksi, mutta ei koe saavansa riittävästi kiitosta tai kokee, että muut eivät ymmärrä, mitä hän muiden eteen tekee. Se ihana, avulias ja uhrautuva ihminen, jolle auttaminen ei tuo iloa tai joka väsyy auttamiseen, ei toimi positiivisesta energiasta käsin. Alunperin  kyse voi olla toki vilpittömästä tahdosta auttaa, mutta energia on tässä tapauksessa silti suuntautunut väärin. Pahimmillaan auttaja syyllistää autettua kiittämättömyydestä ja tämä on negatiivisen energian käyttöä.

Positiivisen energian käyttö vastaavassa tilanteessa on sitä, että annat muille, koska sinulla on siihen mahdollisuus. Se ei ole sinulta pois, etkä tee sitä saavuttaaksesi jotain.

Tunnistat energiasi laadun siitä, minkälaisen olon se itsellesi jättää. Yhdenkään ihmisen ei itsensä kannalta kannattaisi käyttää negatiivista energiaa. Vaikka vihan suuntaakin toimintaan tai vaikkapa niihin vihamiehiin, jättääkö se jälkeen itsellesi aidosti hyvää oloa?

Energian laadulla on valtava vaikutus omaan hyvinvointiin ja terveyteen. Oletko koskaan ajatellut, miten käytät energiaasi ja vahvinta ominaisuuttasi?

Suomalaiset, p*kle!

tonkka

SoMe-keskusteluja seuratessa tulee joskus mieleen, että hämmentävän iso osa suomalaisista häpeää kansallisia ominaisuuksiamme kuten hiljaisuutta, rauhallisuutta, sulkeutuneisuutta ja änkyrää mielenlaatua.

Auta armias, jos joku ulkomaan elävä sattuu huomaamaan piirteemme ja kommentoi niitä. Silloin suomalainen sivistynyt ihminen huutaa sitä suuremmalla äänellä häpeävänsä kanssaeläjiensä alkeellisuutta sen sijaan, että puolustaisi niitä. Ymmärrän toki, mistä kiikastaa. Hämmästelen monesti itsekin sivistymätöntä käytöstä.

Mutta hetkinen! Onko suomalainen mentaliteetti kuitenkaan pelkästään huono asia? Tietyt ominaisuudet ovat rakentuneet meihin vuosisatojen myötä, olosuhteet ovat muovanneet meitä, jotta selviydymme paikallisista olosuhteista. Ne tyypit, jotka aikanaan vaelsivat asuttamaan korpiseutujamme, eivät olisi myöskään selvinneet täällä, ellei heillä olisi ollut tiettyjä luonteenpiirteitä. Ehkä he lähtivät vaeltamaan juuri tiettyjen luonteenpiirteidensä vuoksi. Me olemme heidän jälkeläisiään. Miksi hävetä taustaansa?

Tekninen edistys on muuttanut arkea ja olosuhteita sujuvammaksi. Kaikkea energiaa ei tarvitse enää suunnata selviytymiseen vaikeissa olosuhteissa. Meidän on myös mahdollista saavuttaa sivistys helpommin. Digitalisaation myötä emme elä enää umpiossa, vaan samalla pelilaudalla muiden kansojen kanssa. Kaikki olosuhteet täällä periferiassa eivät silti ole muuttuneet; ilmasto, sijainti ja yhteiskunnan struktuuri vaikuttaa arkeemme yhä.

Hiljaisuus ja kyky kääntyä sisäänpäin voi olla myös lahja, taito, jota kaikilla ei ole. Jos se on geeniperimässämme, meidän tulisi olla ylpeitä siitä. Tällä en tarkoita sitä, etteikö ihmisen tulisi kehittyä ja kehittää ominaisuuksiaan vastaamaan yhteiskunnan vaatimuksia.

Koska maailma on muuttunut, pitää meidänkin muuttua. Muutos ei kuitenkaan kaipaa polttoaineekseen häpeää ja kieltämistä. Onnistunut muutos lähtee halusta laajentaa rajojaan, osaamistaan ja tahtoa suuntautua uudelleen. Meidän on mahdotonta luoda uutta menestystä ja uutta kulttuuria, ellemme kanna tietoisena ja ylpeästi perimäämme mukanamme. Muuttuvissa olosuhteissa tarvitaan yhteishenkeä ja ylpeyttä ominaisuuksistamme, kuten vaikkapa sisusta, josta onkin tullut jo käsite.

Jotta selviydymme Suomessa ja suomalaisina globaalissa pelissä, meiltä vaaditaan tiettyjä piirteitä. Voisimmeko ottaa ne hyötykäyttöön ja kääntää ominaisuuksistamme esille niissä piilevät voimavarat?

Ihmisen vahvin ominaisuus on se, millä hän pääsee eteenpäin vallitsevissa olosuhteissa. Se, miten ja mihin suuntaa energiansa, vaikuttaa siihen onko tuo piirre vahvuus vai heikkous.

Mitä jos ryhtyisimme kantamaan ylpeydellä suomalaisia voimavarojamme ja kääntämään ominaispiirteemme voitoksemme, yhdessä?

Motivaation lähteillä

pirunkuru

Pohdin edellisessä kirjoituksessani kunnianhimoa ja sen puutetta. Miten kunnianhimon saisi valjastettua tavoitteiden saavuttamiseen?

Tavoitteiden saavuttamisessa auttaa, että toiminnan takana oleva motivaatio kumpuaa oikeasta lähteestä ja että osaa valjastaa tahdonvoimansa palvelemaan omia tarpeitaan. Frank Martelan vinkkejä tahdonvoiman valjastamisesta omaan käyttöön tässä kirjoituksessani.

Motivaatiota on tutkittu paljon. Klassiset teoriat pohjautuvat pitkälti fyysisiin tarpeisiin, samoin esimerkiksi Maslowin tarveteoria. Moderni ihminen pääsääntöisesti ei koe puutetta fyysisissä tarpeissa, joten mikä motivoi nykyihmistä? Tähän löytyy teoria esimerkiksi Edward Deciltä ja Richard Ryanilta. He jaottelevat eri motivaation tasot seuraavasti:

  • Amotivaatio – Motivaation puute estää luonnollisesti lainkaan toimimasta.
  • Ulkoinen motivaatio – Ulkoisen motivaation varassa toimiva suorittaa rutiininomaisesti. Ulkoinen motivaation varassa toimiminen ei ole kovin kestävää. Tutkimusten mukaan esimerkiksi jos tehtävä vaatii  luovuutta tai mielikuvitusta, ulkoinen palkitseminen jopa heikentää suoritusta ja vähentää motivaatiota.
  • Sisäistetty motivaatio  – Sisäistetyn motivaation varassa toimiva kokee, että ”näin vain pitää tehdä”. Syyt voivat olla sisäisiä tai ulkoisia, mutta itse toiminta ei innosta. Toimintaa ohjaa syyllisyyden tunne.
  • Samaistettu motivaatio/ Integroitu motivaatio – Samaistettu motivaatio on jo melko kestävää, koska toiminnasta on tullut osa identiteettiä. Olipa kyse sitten urheilusta, musiikin harjoittamisesta tai opiskelusta, ihminen samaistuu rooliin, joka liittyy toimintaan. Kun motivaatio integroituu vielä lähemmäksi persoonaa ja persoonallisia tarpeita, ollaan hyvin lähellä Sisäistä Motivaatiota.
  • Sisäinen motivaatio – Sisäinen motivaatio johtaa toimintaan tekemisen itsensä vuoksi, ei niinkään tekemisen seurauksien vuoksi. Sisäisen motivaation ohjaamana ihminen on tehokkaimmillaan, tyytyväisimmillään ja terveimmillään, sekä saavuttaa tavoitteensa.

Eri motivaation tasot eroavat toisistaan siinä, kuinka paljon ihminen kokee voivansa määrätä toiminnasta. Toiminnan kontrollin siirtyminen ulkoa itselle siirtää motivaatiota ulkoisesta sisäiseksi. Motivaatio voidaan nähdä siis jatkumona, jonka painopiste vaihtelee täydellisestä haluttomuudesta passiivisen myöntymisen kautta henkilökohtaiseen ja täysin sisäiseen toiminnan ohjaamiseen.

Decin ja Ryanin Itseohjautuvuusteorian mukaan sisäinen motivaatio on mahdollista, kun seuraavat tarpeet täyttyvät:

  • kyvykkyys – tunne siitä, että pystyy
  • autonomia – tunne siitä, että ohjat on omissa käsissä
  • yhteenkuuluvuus – tunne siitä, että kuuluu joukkoon ja tekee hyvää muiden eteen

Motivaation määrää tärkeämpää on siis motivaation laatu.  Motivoituneeseen toimintaan liittyy tunne siitä, että asia koskettaa itseä ja voi vaikuttaa asioihin. Mitä enemmän yllä olevat kolme itsemääräämisteoriaan liitettyä tarvetta liittyvät tavoitteen saavuttamiseen, sitä enemmän motivaatio on sisäistä motivaatiota. Omaa motivaatiota voi kehittää!

  1. Ryhdy tavoitteesi projektipäälliköksi; ota vastuu, päätä itse!
  2. Konkretisoi itsellesi miksi teet mitä teet; toiminnalla on oltava syvempi merkitys, muuten se muuttuu merkityksettömäksi puuhailuksi. Selvitä itsellesi mitä, miksi ja miten.
  3. Innostu ja kehity; lähde liikkeelle asioista, jotka osaat ja hallitset ja tavoittele sopivan haastavia asioita. Mittaa edistymistä. Iloitse saavutuksista. Pyri seuraavalle tasolle.
  4. Etsi ryhmä, jonka kanssa voit jakaa kokemuksia ja ajatuksia. Tämä vahvistaa motivaatiota ja auttaa pitämään sitä yllä.

Sinä olet tähti – kunnianhimosta

frankfurt 035-2Olen pohtinut viimeaikoina tavattoman paljon ilmiötä nimeltä kunnianhimo.

Olen väittänyt, että minulla ei ole kunnianhimoa. Hämmästyn, kun ystävät ja tuttavat ovat asiasta toista mieltä. Kunnianhimo kalskahtaa korviini enemmän negatiiviselta kuin positiiviselta piirteeltä. En suunnittele urapolkua, eikä statuksella ole minulle juuri merkitystä. Minulla ei ole tarvetta saavuttaa ulkoapäin annettuja tavoitteita tai voittaa muita kilpailussa. En kaipaa menestystä, jonka saavuttamisen tavoitteleminen kaventaa elämää. Tittelit… mihin niitä tarvitaan?

Mitä se kunnianhimo lopulta onkaan? Vaikka väitän, etten ole kunnianhimoinen, parhaimmillani teen työtä hyvin intohimoisesti, motivoituneena ja innostuneena. Minulle on riittänyt tekemisen ilo ja oman työn vaikutusten näkeminen. Flow on äärettömän palkitseva tila! Olen päättäväinen, sisukas ja ajan asiaani päämäärätietoisesti eteenpäin. Nämä ovat kai kunnianhimoon liitettyjä piirteitä.

Pyrin viemään asiat loppuun asti, kehittämään itseäni ja olemaan samalla hyödyksi muillekin kuin itselleni. Parhaimmat kiksit saan sitä, kun saan lykättyä jotakuta toista vähän eteenpäin tai ujutettua ratkaisun avaimet toisten käteen! Saan voimaa siitä, kun voin innostaa muita onnistumaan. Minun ei tarvitse olla tähti, haluan auttaa muita loistamaan yhteisellä taivaallamme.

Olosuhteet – syy vai seuraus? Voi olla että kunnianhimo johtaisi toimintaani, mikäli lukioaikaiset haaveeni olisivat muuttuneet tavoitteiksi ja olisin päässyt ”rakentamaan uraa”. Olenhan pohjimmiltani perfektionisti ja suorittaja. Näin ei kuitenkaan käynyt ja olen ollut töissäkin välillä olosuhteiden pakosta jopa alisuoriutuja.

Lapsena ja nuorena minua toisaalta lannistettiin, mutta toisaalta taiteelliset lahjani huomattiin laajalti. Nuoruuden paikkakunnalla vaikuttaneet opot olivat aika pihalla asioista, eivätkä he osanneet ohjata minua hatarien ammatillisten unelmieni suuntaan. Taide, se ei ole työtä!

Jätin pitkän matematiikan lukiossa kesken ja arkkitehtiopinnot oli opettajan ja opon mielestä sitten ”sillä taputeltu”. Opo nauroi, kun kerroin että haluaisin sekä kirjoittaa kirjoja että suunnitella kirjojen ja levyjen kansia. Halusin myös suunnitella mainosmateriaalia ja ennen kaikkea tuotteiden pakkauksia, mutta kukaan ei kuulemma elättänyt itseään moisella. Harrastus ei ole työ. Ehkä 80-90 -lukujen vaihteessa näin olikin.

Ammatinvalintapsykologit ovat olleet kanssani ihmeissään, sillä testien mukaan minulle sopivimmat ammatit ovat — Ta Daa — arkkitehti, koneinsinööri ja toimittaja, mutta haastattelun ja kouluarvosanojeni mukaan he luokittelivat minut toisin. Olen käynyt testeissä 18, 25 ja 30 vuotiaana ja aina sama ilmiö.

Kauppaopiston jälkeen jäin yhä miettimään suuntaani ja pian sen jälkeen ensimmäisen lapsen saatuani alkoi elämässä ikävien tapahtumien sarja, joka riepotteli seuraavat 20 vuotta opettaen lähinnä selviytymistaitoja. Ei siinä ollut jatko-opinnoille juuri saumaa ja työelämässä  tyydyin ”väliaikaisratkaisuihin”. Väliaikaisuus hieman venähti olosuhteiden pakosta, mutta sain siinä samalla aivan mahtavia kokemuksia työelämästä! Ja elämänkokemuksen myötä oivalsin, että elämä tapahtuu nyt riippumatta maineesta ja kunniasta ja se on valtavan arvokasta itsessään.

Kun ei tartu tilaisuuteen on luuseri? Olen jättänyt tarttumatta tarjottimella eteeni kannettuihin mahdollisuuksiin. Olen useita kertoja kirkkaasti nähnyt, milloin tilaisuus koittaa ja tähdet ovat puolellani, mutta en ole halunnut lähteä rynnimään muiden edelle. Kilpailuvietti puuttuu. Rohkeuden puutteeseen se ei ole aina jäänyt, en vain ole kokenut uraputkielämää riittävän kiinnostavaksi ja motivoivaksi.

En tarttunut minulle tarjottuun mahdollisuuteen jatkaa hyvin pyörivän ja valmiin keramiikkabisneksen toimintaa. En lähtenyt tekemään sisustussuunnitelmia tai korttisarjaa, vaikka tilaisuus olisi ollut tarjolla. En hyödyntänyt erään taiteilijan minulle tarjoamaa ilmaista taideopetusta. En lyöttäytynyt innovatiivisen yrittäjän muusaksi, vaikka kutsu kävi ja näin jo silloin, että se idea kantaa pitkälle. En lähtenyt rakentamaan orastavia ideoitani lifestyle-blogin suhteen, vaikka olisin voinut olla ensimmäisten joukossa ja vaistosin, että siitä voisi tulla kova juttu. Siitä tuli, mutta joidenkin muiden toteuttamana.

En oikeastaan kadu yhtäkään käyttämättä jättämääni tilaisuutta, mutta joskus mietin, mistä se on ollut eniten kiinni. Kunnianhimon puutteesta?

Mistä kunnianhimo rakentuu? Väittäisin äkkiseltään karkeasti, että:

  • päämäärästä, joka on riittävän kaukana
  • tahdosta saavuttaa se päämäärä
  • kyvystä valjastaa omat voimavarat päämääränsä saavuttamiseksi
  • määrätietoisesta omien voimavarojen ylittämisestä päämääränsä eteen
  • voitontahdosta
  • tarpeesta tehdä saavutus näkyväksi

Kannattaa hankkiutua kunnianhimoisten ihmisten vaikutuspiiriin! Minulla on ollut kunnia työskennellä useiden erittäin kunnianhimoisten ihmisten kanssa. Esimerkit auttavat näkemään kirkkaammin ja auttavat suuntaamaan omaa kulkua, sekä toivottavasti valjastamaan oman kunnianhimoni polttoaineeksi.

Olen ilolla ja jopa ylpeydellä vierestä seurannut uran rakentumista ja päämäärätietoista toimintaa sen edistämiseksi. Olen nähnyt myös kylmäverisiä kyynärpäätaktiikalla eteneviä norsuja lasikaupassa. Minusta on suorastaan mahtavaa nähdä, miten ihmiset pyrkivät eteenpäin ja lahjakkuudelle löytyy oma uomansa jossa eteenpäin menevä virta saa valtavan voiman suotuisissa olosuhteissa. Toisaalta on ollut surullista nähdä, miten toiset täysin sokaistuvat siitä, kun näkevät edessään avoimen väylän, joka kutsuu rynnimään eteenpäin vain omia päämääriä tavoitellen huomioimatta muiden tarpeita ja yhteistä päämäärää. Röyhkeys tekee kunnianhimosta tylyn.

Koskaan ei ole myöhäistä? Nyt mietin, joko olisi sopiva sauma lähteä opiskelemaan. Opiskelu aikuisiällä, töiden ja perhe-elämän ohella, vaatii kunnianhimoista asennetta. Edelleenkään ei ole mielessä täysin kirkasta tavoitetta, joten tässähän saattaa pian hurahtaa seuraavat 20 vuotta jatkona väliaikaisratkaisussa.

Miten ihmiset tietää, mitä he haluaisivat työkseen tehdä ja mitä opiskella? Ja ennen kaikkea mistä löytyy se kunnianhimo tavoitteen saavuttamiseksi?