Empatian puute on syöpä

Mitä ihmettä some teki meille?

Tuoko some kenties vain esille sen, mikä aikaisemmin pysyi pienemmissä ympyröissä tai jopa kokonaan piilossa? Mistä kumpuaa tämä nykyajan empatian puute, ylimielinen suhtautuminen kanssakulkijoihin ja uskallus raadella julkisesti toistemme ominaisuuksia?

Emme tiedä, minkälaisia jälkiä ylimielinen tai huumoriin verhottu piikki some-kanavassa ihmiseen jättää.

Kun lapseni sairastui vakavasti ja olimme TAYS:n lasten syöpäosastolla ensimmäisiä viikkoja, sain lukea eräällä suljetulla keskustelusaitilla juuri tälle osastolle harjoitteluun tulleen sairaanhoitajan kauhistelua siitä, miten järkyttäviä syöpälasten vanhemmat ovat ja heidän vuoksi työ on helvettiä. Hän ruoti asiaa jokseenkin syvällisesti ja pitkään. Se järkytti minua tuossa tilanteessa syvästi ja jätti arvet sieluun ikuisesti, vaikka todennäköisesti minulla ei ollutkaan osuutta tämän hoitajaparan kokemuksiin. Lapsen sairastuminen vakavasti tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja oli toki jo itsessään kipeä ja akuutti asia. Tilannetta ei suinkaan helpottanut lukemani kritiikki samassa tilanteessa olevista vanhemmista.

Tilanne sairaalassa, kun lapsi on sairastunut vakavasti, on yleensä kaoottinen. Syöpä tulee tilaamatta, ennakoimatta ja useimmiten elämäntilanteeseen, jossa ei olisi tilaa sellaiselle vastoinkäymiselle. Vanhemmilla ei ole minkäänlaista valmiutta asiaan ja aika harvalla on ymmärrystä tai kokemusta 24/7 sairaalaelämästä. Vanhempaa kurittaa pelot, huoli ja järkytys. Elämässä voi olla muitakin haasteita, joiden yhteensovittaminen vakavaan sairauteen ja sen vaatimiin asioihin on joskus mahdotonta. Olen aika varma, että tuossa tilanteessa moni vanhempi voi käyttäytyä oudosti ja jopa huonosti. Minusta se olisi luonnollista ja jopa odotettavaa.

Miten olisi myötätunto ja empatia?

En tiedä, millä tolalla tuon sairaanhoitajan empatiakyky oli, mutta ehkä hänelläkin oli elämässään haasteita, joka nyt sitten purkautui näin – ehkä kyse oli silkasta ajattelemattomuudesta. Yritän ymmärtää.

Toivon, että ammatissaan hän on kehittänyt jonkin tason empatiakyvyn itselleen. Olisin toki voinut nuo kirjoitukset ottaa talteen ja viedä ylilääkärille, mutta jätin sen tekemättä. Ammatillisen uran tuhoaminen tuskin olisi omaa oloani helpottanut. Päinvastoin. Myötätuntoni oli ja on kuitenkin syöpälasten vanhempien puolella.

Jos ihminen mokaa tai käyttäytyy huonosti, kannattaisi ennen julkista huutelua ja tuomitsemista miettiä, voisiko taustalla olla jokin akuutti kriisi. En tarkoita, että mokia ja etenkään huonoa käyttäytymistä tarvitsisi painaa villaisella, mutta lähestymistapaa ja sanoja voisi miettiä huolellisesti.

Sanoilla voi jopa murtaa ihmisen.

Ihminen voi mokata, somessakin. Se voi tapahtua kenelle tahansa.

Lynkkaaminen käynnistyy yleensä yleisön tulkinnan perusteella ja se tulkinta on aina sidoksissa tulkitsijan omaan historiaan. Reaktio on peili sinusta, ei totuus viestijästä. Tulkintoja on yhtä monta kuin tulkitsijoita. Tähän liittyykin viestinnän vaikeus; viesti saa merkityksen vasta tulkitsijan vastaanottaessa viestin. Siksi kannattaa miettiä toisenkin kerran, ennen kuin postaa someen jotain arveluttavaa.

Kriisiviestintään saa apuja ja normaalilla järjellä pärjää pitkälle. Anteeksipyynnöllä saa jo paljon anteeksi, mutta aina ei sekään riitä. Tai mokaaja ei edes ehdi pyytää anteeksi, kun laajamittainen mosh pit on jo käynnissä. Somessa se tapahtuu niin nopeasti ja siitä tuntuukin tulleen suurta sirkushuvia. Alkavia somekohuja ruokitaan ja naakat kerääntyy haaskalle värisyttämään siipiään. Ilmiö on mielestäni ihan sairas.

Huonosta käytöksestä saa moittia. Se on ihan ansaittua. Mutta toive siitä, että ihmisen loppuelämä menee pilalle somemokan vuoksi tai että tämä kuolee, on jokseenkin sivistymätöntä ja alhaista,  tällaista on nähty mm. Teri Niitin tai Petteri Järvisen tapauksissa. C’moon ihmiset!