Ihmissuhteet vaativat läsnäoloa ollakseen olemassa. Sitä, että on aidosti kiinnostunut toisesta ja voi ja haluaa jakaa siivuja maailmasta toisen kanssa. Sitä, että ehtii pysähtyä ja kohdata toisen ihmisen.
Ajanpuute, ruuhkavuodet ja onnettomat aikataulupäällekkäisyydet ovat vain selityksiä, ne eivät ole todellisia syitä sille, että ystävyys ei arjessa mahdollistu. Pätee myös työystävyyteen. Minulla on aikaa ihmiselle, jolle haluan aikaa olevan!
Valitettavasti työarki on usein niin aikataulutettua, että kohtaamiselle ei jää tilaa. Työnantajien olisikin syytä miettiä, voisiko tälle tehdä jotain.Olisiko mahdollista rohkaista ihmisiä kesken työpäivän verkostoitumaan tai voisiko järjestää verkostoitumistilaisuuksia? Yhteisöllisyydellä on vaikutusta myös yrityksen taloudelliselle menestykselle.
Oma työnantajani järjesti vastikään meille asiakasrajapinnassa työskenteleville innostus- ja inspiroitumispäivän, minkä aikana tapahtuneet kohtaamiset kantavat taas pitkälle. Palaan päivän antiin vielä myöhemmin toisessa tekstissä.
Joskus on aika hauskaa pysähtyä myös satunnaisten kohtaamisten äärelle. Taannoin sattui hauska tapaus. Kiitäessäni halki kauppakeskuksen matkalla töistä kodin kautta joogaan, minut pysäytti charmikkaasti harmaantunut vanhempi mieshenkilö harmaassa kauniisti leikatussa villakangastakissaan. Hän oli ehkä ”hieman” liikaa juttutuulella, ei suinkaan humaltuneessa tilassa, vaan todennäköisesti ihan vain juttuseuraa vailla (syystä tai toisesta). Olin itse taas menossa paikasta a paikkaan b ja vähemmän juttuseuraa vailla.
Hän halusi kuitenkin kysyä minulta miten tulla niin tasapainoisen oloiseksi, kuin miltä vaikutan. Hämäännyin kysymyksestä ja huikkasin jotain kiireisen työpäivän jälkeisestä joogaan menostani ja tasapainon löytymisestä niiden välistä. Sen jälkeen hän kyseli hieman joogasta, auttaisiko se kenties hänen kaltaisia adhd-tapauksiakin. Lopuksi hän vielä halusi tietää kuka on se onnellinen työnantaja, jolla on palveluksessaan kaltaiseni ”tasapainoinen ja iloinen ihminen” ja toivoi, että työnantaja osaisi arvostaa sitä, että heillä on minut.
Keskustelu oli kaikkineen hieman absurdi, mutta minulle jäi kohtaamisesta iloinen mieli! Muutamassa työpaikan kohtaamisessa oli ollut vastikään vähemmän kepeä tunnelma, kiire painoi hartioita ja kireys vaivasi mieliä. Vapaa-ajan suhteillekaan ei tuntunut löytyvän koskaan aikaa. Kalenterisulkeiset ystävien kanssa ovat turhauttavinta mitä tiedän. Olin ”hieman” kuormittunut.
En myöskään ollut ollut pitkään aikaan tyytyväinen siihen, että se tasapainoinen ja valoisa mieli hautautuu kiireen ja kuonan alle. Tuo satunnainen kohtaaminen muistutti minua Valon ja läsnäolon merkityksestä. Ja siitä, millainen ihminen minä oikeasti olen. Se minä hukkuu helposti kiireen alle, mutta niin ei saisi olla.
Juuri kohtaamisissa me synnymme aina uudelleen siksi, keitä me todellisuudessa olemme. Oli kiire tai ei, mina haluan, että jatkossa elämässä on tilaa kohtaamisille ja läsnäololle.
Miten vähällä vaivalla voisimmekaan ilahduttaa myös satunnaisia kanssakulkijoitamme, jos vain haluaisimme ja rohkenisimme! Päätin haastaa itseni ja tilaisuuden tullen sanoa aina jotain rohkaisevaa ja ihailevaa jollekulle ihan tuntemattomalle. Otatko sinäkin haasteen vastaan?
tuizek.com 