Huonoja uutisia

newsHirvittävän huonoja uutisia on viime aikoina tunkenut silmät ja korvat täyteen. Lehtien otsikot ovat raflaavia, katastrofifiilistä maalailevia ja sen pohjalta myös keskustelupalstat ovat täynnä rähinää.

Huonot uutiset koskettavat monia, monia perheitä ja yhteisöjä. Työpaikkoja menetetään, perusturva horjuu ja kahtiajakautumista edistävät tekijät tuntuvat vahvistuvan kaikilla elämän osa-alueilla.Meillä ei ole todellakaan helppoa.

Mutta ketä se huonojen uutisten paisutteleminen oikein palvelee? Haluammeko me ihmiset tosiaan jatkuvaa katastrofia, traumaa ja negatiivista energiaa? Tiedän, että se energia pyörii kuin sentrifugi, jossa tietty lataus tiivistyy ja antaa voimaa ja samalla pitää tehokkaasti vallassaan. Nähnyt sitä, ollut sen pyörteissä ja pyörteisen uhrina. Pyristelin irti, pääsin irti. Kaikilla ei ole siihen joko voimaa tai halua.

Ihmettelen, miksi yhteiskuntamme ja media pyörii pitkälti negatiivisella energialla. Se todennäköisesti myy, mutta miksi?

Miten olisi, jos näissä tilanteissa media loisikin tsemppihenkeä, valaisi uskoa tulevaisuuteen, etsisi tilanteissa ne rakentamista kestävät kohdat, ne voimavarat ja vahvuudet ja kannustaisi ihmisiä tukemaan toisiaan? Miksi ei suojata herkimpiä yksilöitä ahdistukselta vaan provosoidaan sitä? Ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki…

Mietin tässä eräänä hieman haastavampana päivänä töissä myös sitä omaa energiaani, sitä, miten helposti se negatiivinen pyörre veisi mukanaan. Kun järjestelmät ei toimi, kun yrityksen sisäiset prosessit takkuavat ja oma osaaminen on riittämätöntä — ja kun jotkut asiakkaatkin välillä käyttäytyvät ääliömäisesti — silloin oma Valonööriys mitataan. Negatiivisuuden vastustaminen vaatii valtavasti energiaa. Välillä puhisen ja päräytän perkeleitä, mutta nykyisin teen sen lähinnä periaatteesta ja tottumuksesta.

Yhä vahvemmin haluan valita toisenlaisen tunnetilan. En siis tarkoita sitä, että tietoisesti sulkisin silmäni maailman vääryydeltä ja työntäisin pääni kokonaan puskaan. Paha on, ahdistus on, epäjärjestys on, toimimattomat systeemit on, ärtymys on, epätasa-arvoa on. Niistä voi ja pitää puhua, tottakai.

Mutta jos se jää puhumiseen tai jäämme kiinni siihen, niin se luo samalla upottavan maaperän ihan meille itsellemme. Puhumisen lisäksi voimme alkaa etsimään ratkaisumalleja, vaihtoehtoja ja uusia reittejä. Negatiivinen energia tuntuu jostain syystä heimouttavan tehokkaammin kuin positiivinen energia. Median tarjoama näköala ja henki tehostaa sitä.

Mitäpä, jos emme enää ostaisikaan katastrofiuutisia? Huonotkin uutiset voi kertoa faktoina siten, että vielä jää tilaa ja voimia lähteä rakentamaan parempaa huomista.

Ei ole pakko antaa tietoisuuden tästä kaikesta huonosta vaikuttaa omaan henkilökohtaiseen tunnetilaan, joka on tärkeintä pääomaa, se, minkä varassa laiva kulkee. Meillä on oikeus ja mahdollisuus suojata itsemme. Ja myös sitä heikompaa vierustoveria.

Labyrinttiin eksyy vain jos oma kompassi on jumissa.

Kohtaamisia kiireputkessa

102

Ihmissuhteet vaativat läsnäoloa ollakseen olemassa. Sitä, että on aidosti kiinnostunut toisesta ja voi ja haluaa jakaa siivuja maailmasta toisen kanssa. Sitä, että ehtii pysähtyä ja kohdata toisen ihmisen.

Ajanpuute, ruuhkavuodet ja onnettomat aikataulupäällekkäisyydet ovat vain selityksiä, ne eivät ole todellisia syitä sille, että ystävyys ei arjessa mahdollistu. Pätee myös työystävyyteen. Minulla on aikaa ihmiselle, jolle haluan aikaa olevan!

Valitettavasti työarki on usein niin aikataulutettua, että kohtaamiselle ei jää tilaa. Työnantajien olisikin syytä miettiä, voisiko tälle tehdä jotain.Olisiko mahdollista rohkaista ihmisiä kesken työpäivän verkostoitumaan tai voisiko järjestää verkostoitumistilaisuuksia? Yhteisöllisyydellä on vaikutusta myös yrityksen taloudelliselle menestykselle.

Oma työnantajani järjesti vastikään meille asiakasrajapinnassa työskenteleville innostus- ja inspiroitumispäivän, minkä aikana tapahtuneet kohtaamiset kantavat taas pitkälle. Palaan päivän antiin vielä myöhemmin toisessa tekstissä.

Joskus on aika hauskaa pysähtyä myös satunnaisten kohtaamisten äärelle. Taannoin sattui hauska tapaus. Kiitäessäni halki kauppakeskuksen matkalla töistä kodin kautta joogaan, minut pysäytti charmikkaasti harmaantunut vanhempi mieshenkilö harmaassa kauniisti leikatussa villakangastakissaan. Hän oli ehkä ”hieman” liikaa juttutuulella, ei suinkaan humaltuneessa tilassa, vaan todennäköisesti ihan vain juttuseuraa vailla (syystä tai toisesta). Olin itse taas menossa paikasta a paikkaan b ja vähemmän juttuseuraa vailla.

Hän halusi kuitenkin kysyä minulta miten tulla niin tasapainoisen oloiseksi, kuin miltä vaikutan. Hämäännyin kysymyksestä ja huikkasin jotain kiireisen työpäivän jälkeisestä joogaan menostani ja tasapainon löytymisestä niiden välistä. Sen jälkeen hän kyseli hieman joogasta, auttaisiko se kenties hänen kaltaisia adhd-tapauksiakin. Lopuksi hän vielä halusi tietää kuka on se onnellinen työnantaja, jolla on palveluksessaan kaltaiseni ”tasapainoinen ja iloinen ihminen” ja toivoi, että työnantaja osaisi arvostaa sitä, että heillä on minut.

Keskustelu oli kaikkineen hieman absurdi, mutta minulle jäi kohtaamisesta iloinen mieli! Muutamassa työpaikan kohtaamisessa oli ollut vastikään vähemmän kepeä tunnelma, kiire painoi hartioita ja kireys vaivasi mieliä. Vapaa-ajan suhteillekaan ei tuntunut löytyvän koskaan aikaa. Kalenterisulkeiset ystävien kanssa ovat turhauttavinta mitä tiedän. Olin ”hieman” kuormittunut.

En myöskään ollut ollut pitkään aikaan tyytyväinen siihen, että se tasapainoinen ja valoisa mieli hautautuu kiireen ja kuonan alle. Tuo satunnainen kohtaaminen muistutti minua Valon ja läsnäolon merkityksestä. Ja siitä, millainen ihminen minä oikeasti olen. Se minä hukkuu helposti kiireen alle, mutta niin ei saisi olla.

Juuri kohtaamisissa me synnymme aina uudelleen siksi, keitä me todellisuudessa olemme. Oli kiire tai ei, mina haluan, että jatkossa elämässä on tilaa kohtaamisille ja läsnäololle.

Miten vähällä vaivalla voisimmekaan ilahduttaa myös satunnaisia kanssakulkijoitamme, jos vain haluaisimme ja rohkenisimme! Päätin haastaa itseni ja tilaisuuden tullen sanoa aina jotain rohkaisevaa ja ihailevaa jollekulle ihan tuntemattomalle. Otatko sinäkin haasteen vastaan?

Suomalaiset, p*kle!

tonkka

SoMe-keskusteluja seuratessa tulee joskus mieleen, että hämmentävän iso osa suomalaisista häpeää kansallisia ominaisuuksiamme kuten hiljaisuutta, rauhallisuutta, sulkeutuneisuutta ja änkyrää mielenlaatua.

Auta armias, jos joku ulkomaan elävä sattuu huomaamaan piirteemme ja kommentoi niitä. Silloin suomalainen sivistynyt ihminen huutaa sitä suuremmalla äänellä häpeävänsä kanssaeläjiensä alkeellisuutta sen sijaan, että puolustaisi niitä. Ymmärrän toki, mistä kiikastaa. Hämmästelen monesti itsekin sivistymätöntä käytöstä.

Mutta hetkinen! Onko suomalainen mentaliteetti kuitenkaan pelkästään huono asia? Tietyt ominaisuudet ovat rakentuneet meihin vuosisatojen myötä, olosuhteet ovat muovanneet meitä, jotta selviydymme paikallisista olosuhteista. Ne tyypit, jotka aikanaan vaelsivat asuttamaan korpiseutujamme, eivät olisi myöskään selvinneet täällä, ellei heillä olisi ollut tiettyjä luonteenpiirteitä. Ehkä he lähtivät vaeltamaan juuri tiettyjen luonteenpiirteidensä vuoksi. Me olemme heidän jälkeläisiään. Miksi hävetä taustaansa?

Tekninen edistys on muuttanut arkea ja olosuhteita sujuvammaksi. Kaikkea energiaa ei tarvitse enää suunnata selviytymiseen vaikeissa olosuhteissa. Meidän on myös mahdollista saavuttaa sivistys helpommin. Digitalisaation myötä emme elä enää umpiossa, vaan samalla pelilaudalla muiden kansojen kanssa. Kaikki olosuhteet täällä periferiassa eivät silti ole muuttuneet; ilmasto, sijainti ja yhteiskunnan struktuuri vaikuttaa arkeemme yhä.

Hiljaisuus ja kyky kääntyä sisäänpäin voi olla myös lahja, taito, jota kaikilla ei ole. Jos se on geeniperimässämme, meidän tulisi olla ylpeitä siitä. Tällä en tarkoita sitä, etteikö ihmisen tulisi kehittyä ja kehittää ominaisuuksiaan vastaamaan yhteiskunnan vaatimuksia.

Koska maailma on muuttunut, pitää meidänkin muuttua. Muutos ei kuitenkaan kaipaa polttoaineekseen häpeää ja kieltämistä. Onnistunut muutos lähtee halusta laajentaa rajojaan, osaamistaan ja tahtoa suuntautua uudelleen. Meidän on mahdotonta luoda uutta menestystä ja uutta kulttuuria, ellemme kanna tietoisena ja ylpeästi perimäämme mukanamme. Muuttuvissa olosuhteissa tarvitaan yhteishenkeä ja ylpeyttä ominaisuuksistamme, kuten vaikkapa sisusta, josta onkin tullut jo käsite.

Jotta selviydymme Suomessa ja suomalaisina globaalissa pelissä, meiltä vaaditaan tiettyjä piirteitä. Voisimmeko ottaa ne hyötykäyttöön ja kääntää ominaisuuksistamme esille niissä piilevät voimavarat?

Ihmisen vahvin ominaisuus on se, millä hän pääsee eteenpäin vallitsevissa olosuhteissa. Se, miten ja mihin suuntaa energiansa, vaikuttaa siihen onko tuo piirre vahvuus vai heikkous.

Mitä jos ryhtyisimme kantamaan ylpeydellä suomalaisia voimavarojamme ja kääntämään ominaispiirteemme voitoksemme, yhdessä?

Työyhteisöinnostaminen ja muutosvoima

 

photoedit_1448132973602Yhteisöllinen innostaminen osana menestyvää liiketoimintaa? Mistä tässä työyhteisöinnostamisessa oikein on kyse?

Innostaminen ensinnäkin on kasvatuksellinen toimintamuoto, jonka tarkoituksena on laittaa liikkeelle muutos. Sen päämääränä on organisoida ja aktivoida ihmisiä ja yhteisöjä luomaan dynaamisia verkostoja, jotka osallistuvat aktiivisesti paremman yhteiskunnan rakentamiseen.

Sen avulla ei pyritä muuttamaan ihmistä vaan pikemminkin aktivoimaan ihmisessä piileviä voimavaroja – jotka ovat kenties olosuhteiden lannistamia tai  ihmisen kypsymättömyyttä.

Joskus tavoitteena voi olla herättää passiiviset ihmiset havaitsemaan yhteisössä vallitsevat epäkohdat ja aktivoitumaan tekemään muutosta yhdessä yhteisönsä kanssa. Sen avulla voidaan joskus myös nostattaa epäluuloa ja huolta. Kyse ei ole kepeästä hurlumheista, jossa huudetaan yhdessä innostajan johdolla ”Jee!” (sitäkin toki voidaan tilanteesta riippuen tehdä). Erään määritelmän mukaan sosiokulttuurisen innostamisen tavoitteena on ”herättää elämää siellä, missä sitä ei ole”.

Sosiokulttuurisesta innostamisesta kirjoitetaan mm näin:

”Innostaminen on kasvatuksellinen toimintamuoto yhteiskunnan parantamiseksi. Samalla se on asenne, joka sisältää sekä ammatillisen kutsumuksen että sitoutumisen. Innostamisen tavoitteena on ihmisten oman osallistumisen avulla luoda kasvattava, solidaarisuuden arvot tiedostava yhteiskunta. Innostamista voidaan soveltaa kaikilla elämänaloilla ja sen keskeisiä käsitteitä ovat yhteisöllisyys, osallistuminen, herkistyminen, dialogi, luovuus ja toimintaan sitoutuminen.”

Leena Kurki: Sosiokulttuurinen innostaminen, Vastapaino 2000

Käsite ”Sosiokulttuurinen innostaminen”  syntyi Ranskassa toisen maailmansodan jälkeen, jolloin sen avulla pyrittiin jälleenrakentamaan demokraattinen yhteiskunta natsimiehityksen jälkeisen lamaannuksen tilalle.

Ammatillista innostamista alettiin kehittää myöhemmin tämän pohjalta. Sosiokulttuurista innostamista käytetään nykyisin mm. järjestö- ja yhdistystoiminnassa toiminnan ohjaukseen ja ihmisten motivaation ylläpitoon. Näissä toiminta perustuu lähestulkoon täysin vapaaehtoistyön varaan eli toiminnasta ei saa palkkaa. Ammatillinen innostaminen on merkittävässä roolissa, jotta toiminta pysyy yllä ja toimijat toimessaan.

Miten tämä sitten liittyy bisnesmaailmaan tai pörssiyhtiöihin? Eikö edellämainitussa liikuta täysin erilaisessa arvomaailmassa ja demokratian ihanteet on kaukana bisnesmaailmasta; ollaan jopa vähän vaarallisilla vesillä? Ei suinkaan!

Keskusteltuani innostamisen merkityksestä vapaaehtoistoiminnassa taannoin työkaverini kanssa, jolla sattuu olemaan yhteisöpedagogin koulutus ja opintoja sosiaalikulttuurisesta innostamisesta, oivalsin, miksi työyhteisöinnostamiselle on tilausta nimenomaan yrityksissä, joissa tehdään paljon asiantuntija- ja tietotyötä.

On nimittäin niin, että parhaat asiantuntijat ja erityisesti Y-sukupolvi, milleniaalit, eivät suhtaudu työelämään samalla tavalla kuin vanhempi sukupolvi.

  • Heillä on vaihtoehtoja, valinnanvaraa ja riippumatonta rohkeutta
  • Vakiintuneet olosuhteet ja sitoutumiseen perustuva urapolku ei ole heille ihanne samalla tavalla kuin aikaisemmille sukupolville
  • Perhe, kaksi lasta, farmarivolvo ja omakotitalo 25 vuoden velkavankeuden kanssa ei ole heille ”se juttu”; edellisten sukupolvien ihanteet ei pakota heitä sitoutumaan työelämään tai työpaikkaan

He ovat töissä vapaaehtoisesti.  Jos joku yritys ei kykene tarjoamaan heille riittävästi haastetta, sopivasti motivaatiota ja mielekästä tekemistä, joka innostaa heitä, heillä on kyllä osaamista ja rohkeutta löytää joku muu vaihtoehto! Se voi löytyä naapurifirmasta, naapurimaasta tai toiselta mantereelta — jopa toisenlaisesta elämäntavasta. Yrityksissä kannattaakin miettiä, miten ylipäätään saada (pidettyä) ne parhaat osaajat.

Toisekseen työmarkkinoilla on vielä kymmeniä vuosia runsaasti meitä vähemmän ketteriä edellisen sukupolven edustajia. Meitä, jotka emme ole syntyneet ohjelmointitaitoisina aktiivisina muutosagentteina. Meitä, jotka roikumme perinteisissä ihanteissa, sidoksissa pankkilainoihin ja siten myös ”pakotettuna olemaan naimisissa riistäjäyritysten kanssa, vaikka ilo ja merkitys itse työnteosta katosi jo kauan sitten”. Meitä, joilla on kuitenkin yritysten kannalta tärkeää tietoa, vahvaa osaamista ja arvokas kyky sitoutua.

Faktaa on, että jatkuva muutos on tulevaisuuden menestyksen edellytys. Kun me aikaisemmat sukupolvet oivallamme sen, meistäkin tulee ketteriä muutosagentteja. Ne, keistä ei tule, tippuvat luonnollisesti kelkasta. Onko yhteiskunnalla varaa antaa kuinka monen tipahtaa?

Kun ihmiset saadaan ymmärtämään oman aktiivisen toiminnan merkitys, heidät saadaan mukaan dynaamisen muutokseen työelämässä. 

Yritykset, joissa energia käytetään muutoksen vastustamiseen, eivät ole yhtä ketteriä vastaamaan markkinoiden muutoksiin ja vaatimuksiin, kuin ne yritykset, joissa työntekijät ovat mukana muutoksessa ja saavat siitä virtaa! Siksi kannattaa panostaa työntekijöiden innostamiseen ja osallistaa heidät aktiivisesti mukaan kehittämään yritystä. 

Työyhteisöinnostajat voivat toimia muutosagentteina, jotka omalla esimerkillään innostavat muita mukaan aktiiviseen muutokseen. Muutosjohtajan on myös tärkeää ymmärtää innostuksen johtamisen merkitys. 

Ei työntekijä vastusta muutosta ihan vaan vastustamisen ilosta, se vastustaa sitä, jos ei ymmärrä mikä tarkoitus jatkuvalla muutoksella on!

Työyhteisön innostamisella ja sisäisen motivaation tukemisella on tulevaisuudessa yhä suurempi merkitys. Joko sinun työpaikalla johdetaan innostusta?