Kohtaamisia kiireputkessa

102

Ihmissuhteet vaativat läsnäoloa ollakseen olemassa. Sitä, että on aidosti kiinnostunut toisesta ja voi ja haluaa jakaa siivuja maailmasta toisen kanssa. Sitä, että ehtii pysähtyä ja kohdata toisen ihmisen.

Ajanpuute, ruuhkavuodet ja onnettomat aikataulupäällekkäisyydet ovat vain selityksiä, ne eivät ole todellisia syitä sille, että ystävyys ei arjessa mahdollistu. Pätee myös työystävyyteen. Minulla on aikaa ihmiselle, jolle haluan aikaa olevan!

Valitettavasti työarki on usein niin aikataulutettua, että kohtaamiselle ei jää tilaa. Työnantajien olisikin syytä miettiä, voisiko tälle tehdä jotain.Olisiko mahdollista rohkaista ihmisiä kesken työpäivän verkostoitumaan tai voisiko järjestää verkostoitumistilaisuuksia? Yhteisöllisyydellä on vaikutusta myös yrityksen taloudelliselle menestykselle.

Oma työnantajani järjesti vastikään meille asiakasrajapinnassa työskenteleville innostus- ja inspiroitumispäivän, minkä aikana tapahtuneet kohtaamiset kantavat taas pitkälle. Palaan päivän antiin vielä myöhemmin toisessa tekstissä.

Joskus on aika hauskaa pysähtyä myös satunnaisten kohtaamisten äärelle. Taannoin sattui hauska tapaus. Kiitäessäni halki kauppakeskuksen matkalla töistä kodin kautta joogaan, minut pysäytti charmikkaasti harmaantunut vanhempi mieshenkilö harmaassa kauniisti leikatussa villakangastakissaan. Hän oli ehkä ”hieman” liikaa juttutuulella, ei suinkaan humaltuneessa tilassa, vaan todennäköisesti ihan vain juttuseuraa vailla (syystä tai toisesta). Olin itse taas menossa paikasta a paikkaan b ja vähemmän juttuseuraa vailla.

Hän halusi kuitenkin kysyä minulta miten tulla niin tasapainoisen oloiseksi, kuin miltä vaikutan. Hämäännyin kysymyksestä ja huikkasin jotain kiireisen työpäivän jälkeisestä joogaan menostani ja tasapainon löytymisestä niiden välistä. Sen jälkeen hän kyseli hieman joogasta, auttaisiko se kenties hänen kaltaisia adhd-tapauksiakin. Lopuksi hän vielä halusi tietää kuka on se onnellinen työnantaja, jolla on palveluksessaan kaltaiseni ”tasapainoinen ja iloinen ihminen” ja toivoi, että työnantaja osaisi arvostaa sitä, että heillä on minut.

Keskustelu oli kaikkineen hieman absurdi, mutta minulle jäi kohtaamisesta iloinen mieli! Muutamassa työpaikan kohtaamisessa oli ollut vastikään vähemmän kepeä tunnelma, kiire painoi hartioita ja kireys vaivasi mieliä. Vapaa-ajan suhteillekaan ei tuntunut löytyvän koskaan aikaa. Kalenterisulkeiset ystävien kanssa ovat turhauttavinta mitä tiedän. Olin ”hieman” kuormittunut.

En myöskään ollut ollut pitkään aikaan tyytyväinen siihen, että se tasapainoinen ja valoisa mieli hautautuu kiireen ja kuonan alle. Tuo satunnainen kohtaaminen muistutti minua Valon ja läsnäolon merkityksestä. Ja siitä, millainen ihminen minä oikeasti olen. Se minä hukkuu helposti kiireen alle, mutta niin ei saisi olla.

Juuri kohtaamisissa me synnymme aina uudelleen siksi, keitä me todellisuudessa olemme. Oli kiire tai ei, mina haluan, että jatkossa elämässä on tilaa kohtaamisille ja läsnäololle.

Miten vähällä vaivalla voisimmekaan ilahduttaa myös satunnaisia kanssakulkijoitamme, jos vain haluaisimme ja rohkenisimme! Päätin haastaa itseni ja tilaisuuden tullen sanoa aina jotain rohkaisevaa ja ihailevaa jollekulle ihan tuntemattomalle. Otatko sinäkin haasteen vastaan?

Positiivisuuden sudenkuoppa

143-002
(kuva ei liity tekstiin muuten, kuin kieroutuneen huumorintajuni osalta.

Kuva #Digitalisoidu, Lahti, Fellmannia 11/14 tapahtumasta)

Etlarissa 16.11.14 oli hyvä kolumni otsikolla ”Varo positiivista epidemiaa”. Se sai minut tuolloin ajattelemaan ajatuksen tynkäni loppuun. Vaikka kolumni on jo menneiden talvien lumia, niin aihe tuntuu olevan pinnalla tänäkin syksynä ja päätin viimeistellä kesken jääneen tekstini loppuun. Tekstin lainaukset ovat tuosta kolumnista.

Olin jo tuolloin havainnut, että puhuessani asenteen voimasta ja positiivisesta elämänasenteesta, sain heti ”hurlumhei-leiman” ja vastaväitteitä. Mikä hämmensi minua kovasti. Yritin löytää selityksiä sille, miksi negatiivisuutta pidetään miellyttävämpänä kuin positiivisuutta, mutta en löytänyt siihen vastauksia. Nyt on mediassakin alkanut nostaa päätään asenne ”Positiivisuus on perseestä”, ikään kuin positiivisuus itsessään olisi sudenkuoppa, jota pitää kaikin keinoin välttää.

Olen toki itsekin huomannut, että positiivisuuden nimiin kumartavat ihmiset sulkevat usein silmänsä tosiasioilta. Omasta mielestäni positiivisella asenteella ja realismilla ei ole mitään ristiriitaa.

”Todellisuuden kieltäminen positiivarihengessä tyhmentää. Inhottavia asioita on voitava kutsua niiden tympeillä nimillä, eikä kaunistella niitä ”voimauttaviksi haasteiksi”.

Olen sitä mieltä, että asenteella on merkitystä. Olen oppinut vaikeissa elämäntilanteissa uhkakuvien sijaan kääntämään katseeni mahdollisuuksiin. Huomaan kyllä kriittisenä ihmisenä edelleenkin kehittämiskohteet, mutta sen sijaan, että ajattelisin että hommassa ei ole järkeä/ei tule hyvää lopputulosta, ajattelen miten tilanne saadaan käännettyä oikeaan suuntaan. Jaksan myös vaikeiden hetkien yli paremmin, kun ajattelen, että huomenna voi olla toisin.

Positiivinen elämänasenne on hyve ja kantajansa hyvinvoinnin kannalta eduksi. On toki olemassa myös näennäistä ”positiivisuutta”, joka lähentelee väkivaltaa. Sen taakse voi piilottaa myös laiskuutta, vastuuttomuutta ja kyvyttömyyttä kohdata elämän realiteetteja. Siksi suhtaudun itsekin positiivisuuden mantroihin varauksella. Positiivisuus ilman empatiakykyä ei ole positiivisuutta.

”Tanskalainen kirjailija Marianne Eilenberger bloggasi Potitiken -lehdessä: ”Vaatimus nähdä kaikki elämän tarjoamat kriisit positiivisena on levinnyt epidemian lailla. Etenkin tietyillä segmenteillä naisilla näyttää olevan pakonomainen tarve ajatella positiivisesti, olla positiivinen ja toimia positiivisesti (mikä yleensä tarkoittaa samaa kuin kritiikittömästi). On olemassa horjumaton usko siihen, että voimme hallita kaikkea elämässämme, jos vain olemme positiivisia”

Samaa mantraa toistavat tietyt ”Life Coach” -suuntaukset. Vetovoiman laki usein tuodaan esille myös tässä valossa. Se on kuitenkin aika mustavalkoinen näkemys, koska kaikkea ei voi itse hallita. Ihmisiä ei myöskään saa syyllistää elämän eteen tuomista vaikeuksista. Mainittakoon nyt vaikka esimerkkinä tilanne, jossa lapsi sairastuu vakavasti. Olen sataprosenttisen varma, etten tilannut lapseni sairastumista.

”Sosiologi Rasmus Willig, tanskalainen hänkin, on myös puhunut, hän näkee positiivisen ajattelun eräänlaisena mentaalisen rasismin muotona, joka johtaa itsesensuuriin, koska kriittiset äänet leimataan negatiiviseksi vastarannankiiskeydeksi. Tällaisen tyypittelyn juuret ovat amerikkalaisessa uskonnollisessa äärioikeistossa: ”Tyydy asioiden tilaan, ajattele kaikesta positiivisesti, älä arvostele tai kyseenalaista”.

Etlarin kolumnisti tiivistää tähän liittyvän kääntöpuolen loistavasti:

”Postitiivisuus vailla myötätuntoa ei ole mitään muuta kuin positiivis-elitistinen asennevamma. Se on omalla kieroutuneella tavallaan negatiivisuuden ydintä: se, että nostaa haloon räjäyttämisen arvoisesta saastasta on taantumuksellista, Willigin maintsemaa vastarannankiiskeyttä.”

”Kirjailija EIlenbergin sanoin: ”Jos meille sanotaan, että ajattele positiivisesti, saamme syyllisyydentunteita ja meistä tulee entistäkin onnettomampia. Jos kerromme ihmisille, joiden maaima romahtaa heidän ympärillään, että heidän on ajateltava positiivisesti, olemme sadisteja, jotka syyllistävät uhrinsa.

Totta joka sana.

Ei silti pidä leimata positiivisuutta väkivallaksi ja kieltää positiivisuuden voimaa. Positiivisuus on tärkeää, se on yhtä lailla elinehto kuin kyky ajatella kriittisestikin. Mikä tahansa asia astalon asemassa on väärin.

Mutta hei haloo nyt ihmiset, positiivisuus itsessään ei ole ase tai tyhmyyttä!