Uupumus

20161023_130247

Uupumuksesta on puhuttu viimeaikoina paljon. Työtahti kuluttaa ja työelämä vaatii. Suorittaminen on lähestulkoon kansantauti ja palautumisen merkitys on päässyt kaikessa kiireessä unohtumaan.

Vähemmän on puhuttu mahdollisista fysiologista syistä uupumuksen taustalla. Helposti pistetään kaikki stressin, työelämän haasteiden, yksityiselämän vastoinkäymisten ja masennuksen piikkiin. Mielialahäiriöt on lääkärikunnassa oikea trendijuttu – tai sitten vain helpoin keino saada potilas toimistosta ulos laputettuna.

Tuo katala uupumus tavoitti minutkin

Oma uupumus tuli viimeiseen pisteeseensä toissa vuoden lopulla. Elämässä oli ollut pitkä, epänormaalin rankka jakso ja henkilökohtaisessa elämässä oli tapahtunut suuria menetyksiä, joista suurimapana tietenkin kaikki voimavarani ja huomioni vaatinut lapsen vakava sairaus, siihen liittyvät kaksi kantasolusiirtoa, neljän sairaalan, neljän kaupungin ja kahden maan välillä kulkeminen tämän tiimoilta. Lapseni menehtyi lopulta vieraassa maassa sairaalassa, jossa olimme saamassa hoitoa jota Suomesta ei voinut saada.

Tämän jälkeen korttitalosta kaatui alunperinkin heikoilla kantimilla roikkunut parisuhde ja sen seurauksena alihintaan myyty katastrofien talokauppa, joka vei pitkän myyntiajan vuoksi elämästäni loputkin säästöt ja voimavarat. Ai niin, hoidinhan siinä välissä yhden raskauden ja synnytyksenkin. Ja koko ajan, kaiken tämän jälkeen yritin koko ajan sinnitellä. Tehdä parhaani kotona ja töissä. Lasten vuoksi. Itseni ja tulevaisuutemme vuoksi. Näin edessäni tulevaisuuden ja sinne asti piti jaksaa. Tiesin jaksavani, en lannistu helposti.

Mutta voimavarat hiipuivat kohti loppuaan, koska mahdollisuutta uuden virran lataamisen ei ollut mistään ammentaa. Viimeisetkin pisarat siitä rutistui ulos hankalassa työtilanteessa ja jatkuvassa YT-rumbassa olemisen seurauksena, jonka aikana ei ollut enää myöskään antaa itsestään parastaan, mikä osaltaan aiheutti lisää haastavia kokemuksia työelämässä.

Raudanpuuteanemia?

VAI SITTENKIN? Lamasiko minut lopulta kuitenkin raudanpuuteanemia, joka vei kehosta viimeisetkin mahdollisuudet pitää elinvoimaa yllä? Raudanpuuteanemia vakavimmillaan vie  hiukset ja ajattelukyvyn päästä sekä salpaa sydämen ja hengityksen.

Kun vuoden takainen muutaman kuukauden lääkärin kirjoittama pakkolepo palautti hetkellisesti hieman lisää virtaa, sain voimaa vakuuttaa työterveyslääkärin siitä, että kyse ei ole pelkästään raskaan elämäntilanteen seurauksena syntyneestä mielialahäiriöstä vaan kaiken taustalla on jotain fyysistä. Minä tunsin sen. Tunnen itseni! Olin oikeassa, mikä ilmeni kaikessa karuudessaan, kun sain pitkään jankattuani taisteltua itselleni tutkimuksia ja ferritiiniarvojen mittauksen.

Rautavarastoni olivat käytännössä aivan lopussa. BINGO!

”Sinä olet kokenut ihmeparantumisen!” sanoi lääkäri nähtyään minut pari kuukautta rautaa purkista tankattuani.

Ja kyllä, olin palaamassa jälleen omaksi itsekseni, ihmiseksi, jolla ajatus kulkee, joka on tehokas ja saa asioita aikaan, joka ei lannistu pienistä eikä ihan suuristakaan vastoinkäymisistä ja joka rakastaa liikkumista.

Sama tyyppi tuli arvotetuksi olettamusten perusteella ja muuttui sen vuoksi näkymättömäksi ja äänioikeudettomaksi. PERKELE! Tälläinen ei ole oikein.

Ja ihan vain sivuhuomautuksena; pitkäaikainen stressi kuluttaa rauta-varastoja. Voisiko se mitenkään juolahtaa lääkärin mieleen, jos potilas lyö stressinaiheensa pöytään? Ennen kuin lähdetään lyömään paperiin pitkää leimaa.

Onko meillä varaa turhaan syrjäytyneisiin?

Kuinka paljon ihmisiä työelämästä syrjäytyy tälläisten syiden vuoksi? Kun ei saa hoitoa siihen, mikä aiheuttaa väsymystä ja kun tulee kohdelluksi huonona työtoverina, kumppanina tai työntekijänä? Ja ennenkaikkea kun lääkitään tumpeloksi väärän diagnoosin johdosta ja samalla oikea hoito jää saamatta!

Uupunut ihminen, jonka ajatus takkuilee, joka ei jaksa panostaa kuntonsa kohottamiseen ja joka on kenties vielä itkuherkkäkin, leimataan ihan liian kevyesti masentuneeksi tai hankalaksi, laiskaksi ja kyvyttömäksi – ja kohdellaan sen mukaisesti.

Luvataanko, joohan, katsoa sitä huonossa hapessa olevaa työkaveria tai läheistä seuraavan kerran hieman tarkemmin ja mahdollisuuksien mukaan tukea häntä selvittämään, mitä kaikkea muuta hoidettavissa olevaa uupumuksen taustalla voisi mahdollisesti piillä?

Ei meillä oikein ole varaa siihen, että ihmiset syrjäytyvät työelämästä ihan turhaan.

Mainokset

Kohti kutsumusta

stuttgart

Kesäloman alussa hyppäsin lennosta opiskelumoodiin.

Nappasin 5 opintopistettä muotsikasta Digikuvauskurssilta ja kävin mm. fasilitointiin liittyvässä workshopissa (mikä oli järisyttävän innostavaa ja on aika oleellinen osa innostamista — innostajaksi tavalla tai toisella haluan kasvaa). Viime kesänä tuli myös opintopisteitä Lifestyle -blogikurssilla. Pistää nyt vähän mietityttämään. Pitäisikö ottaa ja opiskella polkuopintoja muotsikasta, mikäli en hakemaani kouluun pääsekään?

Jos minulla olisi ollut aikanaan fiksu opinto-ohjaaja ja itsellä enemmän rohkeutta, olisin varmaan lukion jälkeen hakenut opiskelemaan jotain visuaalista… Vaihtoehdoista ei silloin siellä tynnyrissäni ollut tietoa, eikä opinto-ohjaaja pitänyt ajatustani pakkaus- ja julistesuunnittelusta järkevänä. Se ei kuulemma ollut ammatti tai ainakaan sellainen, joka työllistäisi. Kai nyt 90-luvullakin tällainen ammatti oli? Pyrin nuorena aikuisena, toisen lapsen saatuani, opiskelemaan graafista suunnittelua Rovaniemelle, mutta pääsin vain varasijalle ja ajattelin että pitäkää tunkkinne, en kelpaa.

Olen vastustanut ajatusta luovasta duunista noista päivistä lähtien ja ajatus Oikeista Töistä on iskostunut syvälle selkäytimeeni asti. Luova duuni on niille Oikeasti Lahjakkaille.

Viimeiset neljä vuotta olen saanut maistaa luovan työn reunaa ja olen huomannut, että se on niin minua kuin olla voi, vaikka pahasti on tarvittavia taitoja uupunutkin. Niitä taitoja olen hankkinut workshopeissa, lyhytkoulutuksissa ja itseopiskellen ja olen ollut enemmän kuin innostunut. Olen ymmärtänyt mistä sisäinen motivaatio ja työn imu kumpuaa ja mikä merkitys sillä on työhyvinvoinnille.

Osittain siksi varmasti minua työhön liittyvät muutokset korpeavatkin. Olin suunnitellut ja olisin halunnut kehittyä juuri noissa taidoissa lisää. Toisaalta tämä on hyvä hetki miettiä ihan aikuisten oikeasti mitä haluan isona tehdä ja ylipäätään ammattitaidon kehittämistä ja laajentamista. Urakiito ei ole minua varten, mutta osaamisen ja näkemyksen laajentaminen kiitos kyllä!

Sain siis lopulta näiden YT-neuvotteluiden lopputulemasta potkua jo pidempään mielessä pyörineisiin ajatusten tynkiin. Ei huono ollenkaan!

Suomalaiset, p*kle!

tonkka

SoMe-keskusteluja seuratessa tulee joskus mieleen, että hämmentävän iso osa suomalaisista häpeää kansallisia ominaisuuksiamme kuten hiljaisuutta, rauhallisuutta, sulkeutuneisuutta ja änkyrää mielenlaatua.

Auta armias, jos joku ulkomaan elävä sattuu huomaamaan piirteemme ja kommentoi niitä. Silloin suomalainen sivistynyt ihminen huutaa sitä suuremmalla äänellä häpeävänsä kanssaeläjiensä alkeellisuutta sen sijaan, että puolustaisi niitä. Ymmärrän toki, mistä kiikastaa. Hämmästelen monesti itsekin sivistymätöntä käytöstä.

Mutta hetkinen! Onko suomalainen mentaliteetti kuitenkaan pelkästään huono asia? Tietyt ominaisuudet ovat rakentuneet meihin vuosisatojen myötä, olosuhteet ovat muovanneet meitä, jotta selviydymme paikallisista olosuhteista. Ne tyypit, jotka aikanaan vaelsivat asuttamaan korpiseutujamme, eivät olisi myöskään selvinneet täällä, ellei heillä olisi ollut tiettyjä luonteenpiirteitä. Ehkä he lähtivät vaeltamaan juuri tiettyjen luonteenpiirteidensä vuoksi. Me olemme heidän jälkeläisiään. Miksi hävetä taustaansa?

Tekninen edistys on muuttanut arkea ja olosuhteita sujuvammaksi. Kaikkea energiaa ei tarvitse enää suunnata selviytymiseen vaikeissa olosuhteissa. Meidän on myös mahdollista saavuttaa sivistys helpommin. Digitalisaation myötä emme elä enää umpiossa, vaan samalla pelilaudalla muiden kansojen kanssa. Kaikki olosuhteet täällä periferiassa eivät silti ole muuttuneet; ilmasto, sijainti ja yhteiskunnan struktuuri vaikuttaa arkeemme yhä.

Hiljaisuus ja kyky kääntyä sisäänpäin voi olla myös lahja, taito, jota kaikilla ei ole. Jos se on geeniperimässämme, meidän tulisi olla ylpeitä siitä. Tällä en tarkoita sitä, etteikö ihmisen tulisi kehittyä ja kehittää ominaisuuksiaan vastaamaan yhteiskunnan vaatimuksia.

Koska maailma on muuttunut, pitää meidänkin muuttua. Muutos ei kuitenkaan kaipaa polttoaineekseen häpeää ja kieltämistä. Onnistunut muutos lähtee halusta laajentaa rajojaan, osaamistaan ja tahtoa suuntautua uudelleen. Meidän on mahdotonta luoda uutta menestystä ja uutta kulttuuria, ellemme kanna tietoisena ja ylpeästi perimäämme mukanamme. Muuttuvissa olosuhteissa tarvitaan yhteishenkeä ja ylpeyttä ominaisuuksistamme, kuten vaikkapa sisusta, josta onkin tullut jo käsite.

Jotta selviydymme Suomessa ja suomalaisina globaalissa pelissä, meiltä vaaditaan tiettyjä piirteitä. Voisimmeko ottaa ne hyötykäyttöön ja kääntää ominaisuuksistamme esille niissä piilevät voimavarat?

Ihmisen vahvin ominaisuus on se, millä hän pääsee eteenpäin vallitsevissa olosuhteissa. Se, miten ja mihin suuntaa energiansa, vaikuttaa siihen onko tuo piirre vahvuus vai heikkous.

Mitä jos ryhtyisimme kantamaan ylpeydellä suomalaisia voimavarojamme ja kääntämään ominaispiirteemme voitoksemme, yhdessä?