Uupumus

20161023_130247

Uupumuksesta on puhuttu viimeaikoina paljon. Työtahti kuluttaa ja työelämä vaatii. Suorittaminen on lähestulkoon kansantauti ja palautumisen merkitys on päässyt kaikessa kiireessä unohtumaan.

Vähemmän on puhuttu mahdollisista fysiologista syistä uupumuksen taustalla. Helposti pistetään kaikki stressin, työelämän haasteiden, yksityiselämän vastoinkäymisten ja masennuksen piikkiin. Mielialahäiriöt on lääkärikunnassa oikea trendijuttu – tai sitten vain helpoin keino saada potilas toimistosta ulos laputettuna.

Tuo katala uupumus tavoitti minutkin

Oma uupumus tuli viimeiseen pisteeseensä toissa vuoden lopulla. Elämässä oli ollut pitkä, epänormaalin rankka jakso ja henkilökohtaisessa elämässä oli tapahtunut suuria menetyksiä, joista suurimapana tietenkin kaikki voimavarani ja huomioni vaatinut lapsen vakava sairaus, siihen liittyvät kaksi kantasolusiirtoa, neljän sairaalan, neljän kaupungin ja kahden maan välillä kulkeminen tämän tiimoilta. Lapseni menehtyi lopulta vieraassa maassa sairaalassa, jossa olimme saamassa hoitoa jota Suomesta ei voinut saada.

Tämän jälkeen korttitalosta kaatui alunperinkin heikoilla kantimilla roikkunut parisuhde ja sen seurauksena alihintaan myyty katastrofien talokauppa, joka vei pitkän myyntiajan vuoksi elämästäni loputkin säästöt ja voimavarat. Ai niin, hoidinhan siinä välissä yhden raskauden ja synnytyksenkin. Ja koko ajan, kaiken tämän jälkeen yritin koko ajan sinnitellä. Tehdä parhaani kotona ja töissä. Lasten vuoksi. Itseni ja tulevaisuutemme vuoksi. Näin edessäni tulevaisuuden ja sinne asti piti jaksaa. Tiesin jaksavani, en lannistu helposti.

Mutta voimavarat hiipuivat kohti loppuaan, koska mahdollisuutta uuden virran lataamisen ei ollut mistään ammentaa. Viimeisetkin pisarat siitä rutistui ulos hankalassa työtilanteessa ja jatkuvassa YT-rumbassa olemisen seurauksena, jonka aikana ei ollut enää myöskään antaa itsestään parastaan, mikä osaltaan aiheutti lisää haastavia kokemuksia työelämässä.

Raudanpuuteanemia?

VAI SITTENKIN? Lamasiko minut lopulta kuitenkin raudanpuuteanemia, joka vei kehosta viimeisetkin mahdollisuudet pitää elinvoimaa yllä? Raudanpuuteanemia vakavimmillaan vie  hiukset ja ajattelukyvyn päästä sekä salpaa sydämen ja hengityksen.

Kun vuoden takainen muutaman kuukauden lääkärin kirjoittama pakkolepo palautti hetkellisesti hieman lisää virtaa, sain voimaa vakuuttaa työterveyslääkärin siitä, että kyse ei ole pelkästään raskaan elämäntilanteen seurauksena syntyneestä mielialahäiriöstä vaan kaiken taustalla on jotain fyysistä. Minä tunsin sen. Tunnen itseni! Olin oikeassa, mikä ilmeni kaikessa karuudessaan, kun sain pitkään jankattuani taisteltua itselleni tutkimuksia ja ferritiiniarvojen mittauksen.

Rautavarastoni olivat käytännössä aivan lopussa. BINGO!

”Sinä olet kokenut ihmeparantumisen!” sanoi lääkäri nähtyään minut pari kuukautta rautaa purkista tankattuani.

Ja kyllä, olin palaamassa jälleen omaksi itsekseni, ihmiseksi, jolla ajatus kulkee, joka on tehokas ja saa asioita aikaan, joka ei lannistu pienistä eikä ihan suuristakaan vastoinkäymisistä ja joka rakastaa liikkumista.

Sama tyyppi tuli arvotetuksi olettamusten perusteella ja muuttui sen vuoksi näkymättömäksi ja äänioikeudettomaksi. PERKELE! Tälläinen ei ole oikein.

Ja ihan vain sivuhuomautuksena; pitkäaikainen stressi kuluttaa rauta-varastoja. Voisiko se mitenkään juolahtaa lääkärin mieleen, jos potilas lyö stressinaiheensa pöytään? Ennen kuin lähdetään lyömään paperiin pitkää leimaa.

Onko meillä varaa turhaan syrjäytyneisiin?

Kuinka paljon ihmisiä työelämästä syrjäytyy tälläisten syiden vuoksi? Kun ei saa hoitoa siihen, mikä aiheuttaa väsymystä ja kun tulee kohdelluksi huonona työtoverina, kumppanina tai työntekijänä? Ja ennenkaikkea kun lääkitään tumpeloksi väärän diagnoosin johdosta ja samalla oikea hoito jää saamatta!

Uupunut ihminen, jonka ajatus takkuilee, joka ei jaksa panostaa kuntonsa kohottamiseen ja joka on kenties vielä itkuherkkäkin, leimataan ihan liian kevyesti masentuneeksi tai hankalaksi, laiskaksi ja kyvyttömäksi – ja kohdellaan sen mukaisesti.

Luvataanko, joohan, katsoa sitä huonossa hapessa olevaa työkaveria tai läheistä seuraavan kerran hieman tarkemmin ja mahdollisuuksien mukaan tukea häntä selvittämään, mitä kaikkea muuta hoidettavissa olevaa uupumuksen taustalla voisi mahdollisesti piillä?

Ei meillä oikein ole varaa siihen, että ihmiset syrjäytyvät työelämästä ihan turhaan.

Mainokset

Johda pelolla ja tapa sisäinen motivaatio

Miten sisäisen motivaation pystyy tuhoamaan ja miten sen voisi säilyttää haastavissakin olosuhteissa? En ole vielä löytänyt valaistumista asian suhteen, vaikka paljon tätä miettinyt olenkin.

Ymmärsin sisäisen motivaation merkityksen saatuani mahdollisuuden kehittää omaa työtäni ja huomattuani, miten motivoivaa ja innostavaa se oli. Kirjoittelinkin joskus aiheesta sisäinen motivaatio ja myös innostuksen ja motivaation tuhoamista olen aikaisemminkin käsitellyt blogissani.

Jotenkin naivisti kuvittelin, että sisäinen motivaatio on motivaation korkein aste ja kun sen saavuttaa, ei ole paluuta enää ”alemmille asteille”. Vaan kuinkas kävikään? Tipahdin sisäistetyn motivaation ohjaamaksi ja kärsin asiasta.

Miten sisäinen motivaatio muuttuu sisäistetyksi motivaatioksi?

Niin voi käydä esimerkiksi, kun joku ulkopuolinen taho alkaa kehittämään sun työtä ja tekee päätökset siitä ilman, että tulet kuulluksi tai saat olla osallinen muutoksiin. Kun joku muu määrittelee tavoitteet, rajat, työkalut ja pelisäännöt – vaikka aikaisempi toimi ihan hyvin.

Muutoksiin toki pystyy sopeutumaan ja omaksumaan ne ehkä jopa hyvät ja sulle sopivat arvot ja tavoitteet, mutta jos et ole saanut olla osallinen arvojen ja tavoitteiden määrittelyssä, ne eivät ole omia. Tähän jos lisätään se, ettei sinulle ole avattu muutoksen syitä tai et voi hyväksyä niitä, etkä uskalla kyseenalaistaa tätä työn menettämisen pelosta, silloin motivaation lähde siirtyy sisäisestä sisäistettyyn tai jopa ulkoiseen.

Pelolla johtaminen on perseestä

Kuuntelin taannoin lenkillä Loukomiehen Koulu -podcastia, jossa haastateltiin Tuomo Meretniemeä. Hän kiteyttikin hyvin ajatukseni johtamistapojen ja työntekijän motivoitumisen välisestä suhteesta.

Tuomo on ollut yksi ”Pelolla johtaminen on perseestä” -johtamisopuksen kirjoittajista. Kirja on täynnä surkeita tarinoita suomalaisesta johtamiskulttuurista. Siitä, mistä ei välttämättä uskalleta ääneen puhua, mutta mikä pitäisi ehdottomasti nostaa tapetille, koska tällä on vaikutusta niin kansantalouteen kuin yritysten iskukykyyn.

Yritysten resilienssi ei synny pelosta.

”Ihminen on parhaimmillaan, kun on innostunut.
Pelko on sen pahin uhka.”

Tuomo Meretniemi

Pelolla johtaminen on kamalinta, mitä työntekijän motivaatiolle voi tehdä. Miten pelolla johtaminen näyttäytyy? Tässä muutamia ajatuksia Kirkko ja kaupunki -verkkojulkaisun artikkelissa Tuomo Meretniemeltä .

Minun mielestäni se on esimerkiksi uhkakuvien ja epätietoisuuden synnyttämistä sekä huonoa, ristiriitaista tai jopa valheellista viestintää. Sitä, kun sanotaan toista, mutta kaikki toiminta viittaa johonkin muuhun. Tästä syntyy epävarmuus, uhkakuvia ja sitä kautta tarve yrittää pysytellä edes jotenkin ”hukkuvassa laivassa” tai paeta sieltä.

Merellä kapteenin vastuu on jakamaton

Podcastissa Tuomo kertoo, että kriisitilanteessa, vain hyvin lyhytaikaisesti, pelkoon liittyvä johtaminen voi toimia. Pitkällä aikavälillä se ei toimi. On siis tilanteita, jolloin pelko auttaa toimimaan, mutta silloin on kyse akuutista kriisistä. Laivan kapteeni voi haverin sattuessa käskeä miehistöä toimimaan käskystä tai ”muuten me kaikki hukumme”.

Yleensä pelolla johtaminen liittyy tilanteisiin, joissa yrityksissä on meneillään muutos. YT-rumbasta toiseen kiitävä yritys ei kuitenkaan ole hukkuva laiva, jossa ihmisiä saadaan motivoitua pelon kautta. Seurauksena on vain väsyneitä, ulkoisen motivaation varassa toimivia työntekijöitä, jotka eivät ole lojaaleja yritystä kohtaan.

Kriisitilanteissa tarvitaan johtajaa, joka seisoo joukkojensa edessä. Kuten Tuomo sanoo: ”On oltava kaikille selvää, että johtaja tietää, mitä tehdään ja että johtaja ei tee paniikkiratkaisuja.”

Jaettu johtaminen ja motivaatio

Tällä hetkellä puhutaan paljon ns. jaetusta johtamisesta. Vastuun ja päätösvallan jakaminen suorittavaan portaaseen mahdollistaa sisäisen motivaation syntymisen. Itsensä johtaminen tai vastuunottaminen ei kuitenkaan välttämättä kaikilta luonnistu ihan käden käänteessä, mikäli siirrytään autoritäärisestä johtamisesta yhtäkkiä toisenlaiseen tapaan toimia.

Jotta ihmisten sisäinen motivaatio saa kipinää, pitää oman aseman ja yhteisen tavoitteen olla selkeä ja haluttava. Ulkoisesta motivaatiosta päästään helposti sisäistetyn motivaation kautta samaistettuun/integroituun motivaatioon ja lopulta sisäiseen motivoitumiseen. Tätä edesauttaa älykäs johtaminen ja henkisenä johtajana toimiva esimies, joka antaa vastuuta sopivassa määrin ja sopivaan tahtiin. Muussa tapauksessa saattaa käydä niin, että pelko ottaa taas vallan ja motivaatio jää ulkoisen tasolle.

Someuupumus

267

Työni siirtyi sosiaaliseen mediaan lähes kolme vuotta sitten. Olin ollut toki jo sitä ennen aktiivinen verkossa ja somessa, mutta erittäin nirso sen suhteen.

En ole nähnyt, enkä edelleenkään näe, mitään järkeä hypätä jokaiseen sosiaalisen median kanavaan ihan vain siksi, että ”pitäisi” tai koska kaikki muutkin. Ryhmäpaniikki tai ryhmäinnostus ei saa minua liikkeelle. Ihan kaikkea ei ihan oikeasti ole pakko maistella!

Työn vuoksi toki seuraan uusien kanavien syntymistä ja etenkin Twitter on imaissut minut mukaansa. Muutaman vuoden suorastaan hengitin sitä. Päivät työtä siellä ja illat tutustumista siihen ja sen ihmisiin. En kokenut, että se vie minulta energiaa, päinvastoin se energisoi, opetti ja tuotti päivittäin uusia oivalluksia.

Twitter on tarjonnut minulle ihanaa vaihtelua normikaavoihini, koska se mahdollistaa sisäänpääsyn vieraisiinkin kahvipöytäkeskusteluihin. Rakastan sitä avoimuutta, jota Twitter ainakin näennäisesti tarjoilee. Missä muualla pääsisin kurkistamaan vaikkapa  yritysten johtoportaan kiinnostuksen kohteisiin ja keskusteluaiheisiin?

Kun ensimmäisen kerran havahduin siihen, että vietän somessa enemmän aikaa kuin olisi hyvinvoinnin kannalta suotavaa, aloin ottamaan säännöllisesti somettomia päiviä. Niillä on suuri merkitys jaksamisen ja kirkkaasti näkemisen suhteen. Pyrin välttämään kuplan sisälle joutumista muutenkin. Haluan myös välttää ajatusten jumittumista helppoon uomaan.

Mikään asia ei saa viedä elämässä niin suurta tilaa, että sitä ei jää muille tärkeille ja hyvinvointia lisääville asioille. Siinä hetkessä, jolloin jokin asia ottaa enemmän kuin antaa, ollaan uupumuksen portailla.

No, mikä nyt sitten on alkanut kiikastamaan? Yleinen negatiivisuus ja tahallinen vänkääminen on astunut myös Twitteriin, en halua altistaa itseäni sellaiselle. Pelottelu, uhkakuvien luominen ja informaatiovaikuttaminen on tänään osa jokaista sosiaalisen median kanavaa. Facebook tulee toisella tavalla iholle ja sieltä olenkin pysytellyt pääsääntöisesti poissa.

Lisäksi minua ärsyttää se, että eri kanavista on tullut tietoisen pätemisen ja ennen kaikkea systemaattisen henkilöbrändin rakentamisen välineitä. Toki ne ovat välineitä siihen ihan luonnostaan, ja se on ihan ok, mutta aina kun elämässä ei jätetä enää serendipiteetille tilaa, menetetään sen herkullinen potentiaali. Tämä on vähentänyt mielestäni Twitterissä käytävien innostavien keskusteluiden määrää ja se on iso sääli.

Kaiken negatiivisen vastapainoksi olen halunnut pitää kiinni kaikesta siitä kauniista ja hyvästä, jota somekanavat tarjoavat. Siispä surffaan sinnikkäästi kanavasta toiseen ja etsin kiivaasti niitä sykähdyttäviä, innostavia ja oivalluksia herättäviä juttuja. Ehkä kyse on myös pahasti riippuvaisen ihmisen ongelmasta: entinen määrä ei enää riitä aiheuttamaan onnen tunnetta? Samalla joudun käyttämään energiaani negatiivisuuden vastustamiseen ja noidankehä onkin valmis.

Ilta hurahti toisensa perään ja käteen jäi vain turhautuminen ja väsymys. Oli aika ottaa some-etäisyyttä.

Miten sinä vältyt someuupumiselta tai hoidat sitä?

Piirrä unelmistasi tosia

166-002Joitain vuosia sitten tein itselleni mindmapin asioista, joita työssäni haluaisin tehdä.

Taustalla vaikutti se, että en halunnut palata työhön, jota olin tehnyt edelliset vuodet ja asioita, joiden tekemisestä aikaisemmissa töissäni olin saanut tyydytystä.

Olin juuri kuntouttanut itseni työkykyiseksi tilanteesta, jossa olin toiminut leukemiaa sairastaneen esikoiseni saattohoitajana ja sitä edeltävät pari vuotta hänen omaishoitajanaan.

En aikonut palata takaisin entiseen työhöni. Oli vaikea nähdä siinä mitään mieltä ja arvoristiriidat tuntuivat liian suurilta rankan kokemuksen jälkeen.

Halusin tehdä jotain luovaa, parantaa maailmaa ja auttaa ihmisiä kokemaan elämänsä mielekkäämmäksi. Halusin markkinoida, myydä suunnitella, luoda, kehittää, tiedottaa, kirjoittaa, yhdistää, linkittää ja luoda verkostoja. Mietin irtisanoutumista ja opiskeluiden aloittamista. Suunnittelin mm. viestinnän ja tulevaisuuden tutkimuksen opiskelua.

Halusin kuitenkin ensin testata, kuinka omaishoitajuuden aikana stressissä kärventynyt muistini kykenisi suhteellisen haastavaan multitaskaamiseen omassa työssäni ICT- alalla puhelinasiakaspalvelussa. Työkokeilu oli niin palkitseva, että halusin katsoa, pystyisinkö innostumaan uudestaan omasta työstäni. Pystyin!

Pian halusin laajentaa osaamistani ja katsoa yritystä ja palveluitamme toisesta näkökulmasta ja siirryin tekemään sijaisuutta Myynnintukeen. Melkein samaan saumaan kyseiseen tiimiin tuotiin projektina asiakaspalvelun toteuttaminen sosiaalisessa mediassa ja koska minulla oli lähihistoriassa taustaa asiakapalvelutyöstä, tartuin tiimiläisistä innokkaimpana haasteeseen. Sillä tiellä ollaan, vaikka tiimi ja esimies ovatkin sen jälkeen vaihtuneet pariin otteeseen. Nyt on hommassa hyvä pöhinä.

Löysin tuon muistikirjaan piirretyn mindmapin vastikään ja totesin hämmästyneenä, että sehän on melkein kuin toteutunut profetia. Saan parhaillaan tehdä lähestulkoon sitä, mitä silloin visioin.