Uupumus

20161023_130247

Uupumuksesta on puhuttu viimeaikoina paljon. Työtahti kuluttaa ja työelämä vaatii. Suorittaminen on lähestulkoon kansantauti ja palautumisen merkitys on päässyt kaikessa kiireessä unohtumaan.

Vähemmän on puhuttu mahdollisista fysiologista syistä uupumuksen taustalla. Helposti pistetään kaikki stressin, työelämän haasteiden, yksityiselämän vastoinkäymisten ja masennuksen piikkiin. Mielialahäiriöt on lääkärikunnassa oikea trendijuttu – tai sitten vain helpoin keino saada potilas toimistosta ulos laputettuna.

Tuo katala uupumus tavoitti minutkin

Oma uupumus tuli viimeiseen pisteeseensä toissa vuoden lopulla. Elämässä oli ollut pitkä, epänormaalin rankka jakso ja henkilökohtaisessa elämässä oli tapahtunut suuria menetyksiä, joista suurimapana tietenkin kaikki voimavarani ja huomioni vaatinut lapsen vakava sairaus, siihen liittyvät kaksi kantasolusiirtoa, neljän sairaalan, neljän kaupungin ja kahden maan välillä kulkeminen tämän tiimoilta. Lapseni menehtyi lopulta vieraassa maassa sairaalassa, jossa olimme saamassa hoitoa jota Suomesta ei voinut saada.

Tämän jälkeen korttitalosta kaatui alunperinkin heikoilla kantimilla roikkunut parisuhde ja sen seurauksena alihintaan myyty katastrofien talokauppa, joka vei pitkän myyntiajan vuoksi elämästäni loputkin säästöt ja voimavarat. Ai niin, hoidinhan siinä välissä yhden raskauden ja synnytyksenkin. Ja koko ajan, kaiken tämän jälkeen yritin koko ajan sinnitellä. Tehdä parhaani kotona ja töissä. Lasten vuoksi. Itseni ja tulevaisuutemme vuoksi. Näin edessäni tulevaisuuden ja sinne asti piti jaksaa. Tiesin jaksavani, en lannistu helposti.

Mutta voimavarat hiipuivat kohti loppuaan, koska mahdollisuutta uuden virran lataamisen ei ollut mistään ammentaa. Viimeisetkin pisarat siitä rutistui ulos hankalassa työtilanteessa ja jatkuvassa YT-rumbassa olemisen seurauksena, jonka aikana ei ollut enää myöskään antaa itsestään parastaan, mikä osaltaan aiheutti lisää haastavia kokemuksia työelämässä.

Raudanpuuteanemia?

VAI SITTENKIN? Lamasiko minut lopulta kuitenkin raudanpuuteanemia, joka vei kehosta viimeisetkin mahdollisuudet pitää elinvoimaa yllä? Raudanpuuteanemia vakavimmillaan vie  hiukset ja ajattelukyvyn päästä sekä salpaa sydämen ja hengityksen.

Kun vuoden takainen muutaman kuukauden lääkärin kirjoittama pakkolepo palautti hetkellisesti hieman lisää virtaa, sain voimaa vakuuttaa työterveyslääkärin siitä, että kyse ei ole pelkästään raskaan elämäntilanteen seurauksena syntyneestä mielialahäiriöstä vaan kaiken taustalla on jotain fyysistä. Minä tunsin sen. Tunnen itseni! Olin oikeassa, mikä ilmeni kaikessa karuudessaan, kun sain pitkään jankattuani taisteltua itselleni tutkimuksia ja ferritiiniarvojen mittauksen.

Rautavarastoni olivat käytännössä aivan lopussa. BINGO!

”Sinä olet kokenut ihmeparantumisen!” sanoi lääkäri nähtyään minut pari kuukautta rautaa purkista tankattuani.

Ja kyllä, olin palaamassa jälleen omaksi itsekseni, ihmiseksi, jolla ajatus kulkee, joka on tehokas ja saa asioita aikaan, joka ei lannistu pienistä eikä ihan suuristakaan vastoinkäymisistä ja joka rakastaa liikkumista.

Sama tyyppi tuli arvotetuksi olettamusten perusteella ja muuttui sen vuoksi näkymättömäksi ja äänioikeudettomaksi. PERKELE! Tälläinen ei ole oikein.

Ja ihan vain sivuhuomautuksena; pitkäaikainen stressi kuluttaa rauta-varastoja. Voisiko se mitenkään juolahtaa lääkärin mieleen, jos potilas lyö stressinaiheensa pöytään? Ennen kuin lähdetään lyömään paperiin pitkää leimaa.

Onko meillä varaa turhaan syrjäytyneisiin?

Kuinka paljon ihmisiä työelämästä syrjäytyy tälläisten syiden vuoksi? Kun ei saa hoitoa siihen, mikä aiheuttaa väsymystä ja kun tulee kohdelluksi huonona työtoverina, kumppanina tai työntekijänä? Ja ennenkaikkea kun lääkitään tumpeloksi väärän diagnoosin johdosta ja samalla oikea hoito jää saamatta!

Uupunut ihminen, jonka ajatus takkuilee, joka ei jaksa panostaa kuntonsa kohottamiseen ja joka on kenties vielä itkuherkkäkin, leimataan ihan liian kevyesti masentuneeksi tai hankalaksi, laiskaksi ja kyvyttömäksi – ja kohdellaan sen mukaisesti.

Luvataanko, joohan, katsoa sitä huonossa hapessa olevaa työkaveria tai läheistä seuraavan kerran hieman tarkemmin ja mahdollisuuksien mukaan tukea häntä selvittämään, mitä kaikkea muuta hoidettavissa olevaa uupumuksen taustalla voisi mahdollisesti piillä?

Ei meillä oikein ole varaa siihen, että ihmiset syrjäytyvät työelämästä ihan turhaan.

Mainokset

Johda pelolla ja tapa sisäinen motivaatio

Miten sisäisen motivaation pystyy tuhoamaan ja miten sen voisi säilyttää haastavissakin olosuhteissa? En ole vielä löytänyt valaistumista asian suhteen, vaikka paljon tätä miettinyt olenkin.

Ymmärsin sisäisen motivaation merkityksen saatuani mahdollisuuden kehittää omaa työtäni ja huomattuani, miten motivoivaa ja innostavaa se oli. Kirjoittelinkin joskus aiheesta sisäinen motivaatio ja myös innostuksen ja motivaation tuhoamista olen aikaisemminkin käsitellyt blogissani.

Jotenkin naivisti kuvittelin, että sisäinen motivaatio on motivaation korkein aste ja kun sen saavuttaa, ei ole paluuta enää ”alemmille asteille”. Vaan kuinkas kävikään? Tipahdin sisäistetyn motivaation ohjaamaksi ja kärsin asiasta.

Miten sisäinen motivaatio muuttuu sisäistetyksi motivaatioksi?

Niin voi käydä esimerkiksi, kun joku ulkopuolinen taho alkaa kehittämään sun työtä ja tekee päätökset siitä ilman, että tulet kuulluksi tai saat olla osallinen muutoksiin. Kun joku muu määrittelee tavoitteet, rajat, työkalut ja pelisäännöt – vaikka aikaisempi toimi ihan hyvin.

Muutoksiin toki pystyy sopeutumaan ja omaksumaan ne ehkä jopa hyvät ja sulle sopivat arvot ja tavoitteet, mutta jos et ole saanut olla osallinen arvojen ja tavoitteiden määrittelyssä, ne eivät ole omia. Tähän jos lisätään se, ettei sinulle ole avattu muutoksen syitä tai et voi hyväksyä niitä, etkä uskalla kyseenalaistaa tätä työn menettämisen pelosta, silloin motivaation lähde siirtyy sisäisestä sisäistettyyn tai jopa ulkoiseen.

Pelolla johtaminen on perseestä

Kuuntelin taannoin lenkillä Loukomiehen Koulu -podcastia, jossa haastateltiin Tuomo Meretniemeä. Hän kiteyttikin hyvin ajatukseni johtamistapojen ja työntekijän motivoitumisen välisestä suhteesta.

Tuomo on ollut yksi ”Pelolla johtaminen on perseestä” -johtamisopuksen kirjoittajista. Kirja on täynnä surkeita tarinoita suomalaisesta johtamiskulttuurista. Siitä, mistä ei välttämättä uskalleta ääneen puhua, mutta mikä pitäisi ehdottomasti nostaa tapetille, koska tällä on vaikutusta niin kansantalouteen kuin yritysten iskukykyyn.

Yritysten resilienssi ei synny pelosta.

”Ihminen on parhaimmillaan, kun on innostunut.
Pelko on sen pahin uhka.”

Tuomo Meretniemi

Pelolla johtaminen on kamalinta, mitä työntekijän motivaatiolle voi tehdä. Miten pelolla johtaminen näyttäytyy? Tässä muutamia ajatuksia Kirkko ja kaupunki -verkkojulkaisun artikkelissa Tuomo Meretniemeltä .

Minun mielestäni se on esimerkiksi uhkakuvien ja epätietoisuuden synnyttämistä sekä huonoa, ristiriitaista tai jopa valheellista viestintää. Sitä, kun sanotaan toista, mutta kaikki toiminta viittaa johonkin muuhun. Tästä syntyy epävarmuus, uhkakuvia ja sitä kautta tarve yrittää pysytellä edes jotenkin ”hukkuvassa laivassa” tai paeta sieltä.

Merellä kapteenin vastuu on jakamaton

Podcastissa Tuomo kertoo, että kriisitilanteessa, vain hyvin lyhytaikaisesti, pelkoon liittyvä johtaminen voi toimia. Pitkällä aikavälillä se ei toimi. On siis tilanteita, jolloin pelko auttaa toimimaan, mutta silloin on kyse akuutista kriisistä. Laivan kapteeni voi haverin sattuessa käskeä miehistöä toimimaan käskystä tai ”muuten me kaikki hukumme”.

Yleensä pelolla johtaminen liittyy tilanteisiin, joissa yrityksissä on meneillään muutos. YT-rumbasta toiseen kiitävä yritys ei kuitenkaan ole hukkuva laiva, jossa ihmisiä saadaan motivoitua pelon kautta. Seurauksena on vain väsyneitä, ulkoisen motivaation varassa toimivia työntekijöitä, jotka eivät ole lojaaleja yritystä kohtaan.

Kriisitilanteissa tarvitaan johtajaa, joka seisoo joukkojensa edessä. Kuten Tuomo sanoo: ”On oltava kaikille selvää, että johtaja tietää, mitä tehdään ja että johtaja ei tee paniikkiratkaisuja.”

Jaettu johtaminen ja motivaatio

Tällä hetkellä puhutaan paljon ns. jaetusta johtamisesta. Vastuun ja päätösvallan jakaminen suorittavaan portaaseen mahdollistaa sisäisen motivaation syntymisen. Itsensä johtaminen tai vastuunottaminen ei kuitenkaan välttämättä kaikilta luonnistu ihan käden käänteessä, mikäli siirrytään autoritäärisestä johtamisesta yhtäkkiä toisenlaiseen tapaan toimia.

Jotta ihmisten sisäinen motivaatio saa kipinää, pitää oman aseman ja yhteisen tavoitteen olla selkeä ja haluttava. Ulkoisesta motivaatiosta päästään helposti sisäistetyn motivaation kautta samaistettuun/integroituun motivaatioon ja lopulta sisäiseen motivoitumiseen. Tätä edesauttaa älykäs johtaminen ja henkisenä johtajana toimiva esimies, joka antaa vastuuta sopivassa määrin ja sopivaan tahtiin. Muussa tapauksessa saattaa käydä niin, että pelko ottaa taas vallan ja motivaatio jää ulkoisen tasolle.

Paastonaika

 

130

Laskiaistiistaita seuraavana päivänä alkaa kristityillä ympäri maailman suuri paastonaika. Ortodokseilla paasto alkaa jo laskiaissunnuntaita seuraavana maanantaina.

Suuri paastonaika ei tarkoita täydellistä syömättömyyttä tai mehukuureja, vaan kärjistäen sanottuna nautintojen vähentämistä. Voisi jopa sanoa yksinkertaistamista ja keventämistä. Kääntymistä itsekkäästä nautintojen hakemisesta itsetutkiskeluun, kontemplaatioon ja lähimmäisenrakkauden puoleen. Se on aikaa sekä fyysiselle että psyykkiselle puhdistautumiselle. Kyse on henkisestä – ja kristityille toki myös hengellisestä – harjoituksesta. Paastonaika kestää 40 vuorokautta.

Ei ole kaukaa haettua tässä yhteydessä mainita, että myös joogaa harrastaville ihmisille 40 päivän jooga- tai meditaatiohaasteet ovat tuttuja. Kundaliinijoogassa sanotaan, että vie 40 päivää jonkin uuden tavan oppimiseen ja sisäistämiseen ja siksi jotain tiettyä harjoitusta olisi hyvä tehdä 40 vuorokautta.

Vaikka ei olisi uskonnollinen tai henkinen ihminen, paasto tekee hyvää ja siitä on hyötyä kun sillä tarkoitetaan fyysisen ja henkisen taakan keventämistä ja oman suhtautumisen tarkastelemista niin itsekkäisiin nautintoihin kuin muihin ihmisiinkin.

Paastolla on tutkimusten mukaan niin fysiologisia kuin psyykkisiäkin vaikutuksia. Suoliston sanotaan olevan kuin toiset aivot. Sillä, missä kunnossa suolistoflooramme on, on suuri vaikutus siihen, mitä aivoissamme tapahtuu. Jos ruoansulatus ei käy koko ajan ylikierroksilla, olo on kevyempi, kirkkaampi ja kyvykkäämpi myös mielen tasolla. Juuri maitotuotteet ja liha ovat elimistölle raskasta kamaa käsiteltäväksi.

Myös hiljentäminen ja meditaatio ovat tutkitusti aivo- ja mielenterveydelle hyväksi. Siinä missä meidän suolistomme jauhavat ylikierroksilla sisään mättämäämme kuormaa, aivoissamme käy toisenlainen jauhaminen. Ei ihme, että niin moni tänä päivänä kokee olevansa uupunut.

Yli tarpeiden syöminen ja jatkuva informaatiotulva sekä digitaalinen häly kuormittavat. Erityisesti meille erityisherkille ihmisille on tärkeää säännöllisesti poistua kohinasta. Suosittelen sitä toki muillekin. Vaikka toleranssi olisi korkealla ja kohinan aiheuttamaa kuormitusta ei tunnistaisi, sen seurauksena saattaa olla jopa sairastuminen. Käämit voi niin sanotusti palaa. Jatkuva tiedon suodattaminen ja analysointi käy työstä!

Kun syvennyin tarkemmin paaston merkitykseen, se alkoi tuntua tärkeältä ja houkuttelevalta.

Aloitan siis torstaina paaston, jonka aikana pidättäydyn maitotuotteista, lihasta, sokeriherkuista, negatiivisista ajatuksista ja SoMe:n viihdekäytöstä. Lisättäköön vielä, että pidättäydyn myös ostamasta naistenlehtiä (ne ovat tällä hetkellä oikeastaan ainoa itsekäs huvitukseni).

Juuri nyt koen tarvetta keventää kuormitusta, keskittyä henkisiin leveleihin, löytää rakkaus sydämestäni sekä parempi henkinen ja fyysinen hyvinvointi.  Samalla haluan kirkastaa elämäntehtäväni. Löytää kaiken kuonan alta sen oleellisen. Paasto tuntuu siksi hyvältä ajatukselta.