Suomalaiset, p*kle!

tonkka

SoMe-keskusteluja seuratessa tulee joskus mieleen, että hämmentävän iso osa suomalaisista häpeää kansallisia ominaisuuksiamme kuten hiljaisuutta, rauhallisuutta, sulkeutuneisuutta ja änkyrää mielenlaatua.

Auta armias, jos joku ulkomaan elävä sattuu huomaamaan piirteemme ja kommentoi niitä. Silloin suomalainen sivistynyt ihminen huutaa sitä suuremmalla äänellä häpeävänsä kanssaeläjiensä alkeellisuutta sen sijaan, että puolustaisi niitä. Ymmärrän toki, mistä kiikastaa. Hämmästelen monesti itsekin sivistymätöntä käytöstä.

Mutta hetkinen! Onko suomalainen mentaliteetti kuitenkaan pelkästään huono asia? Tietyt ominaisuudet ovat rakentuneet meihin vuosisatojen myötä, olosuhteet ovat muovanneet meitä, jotta selviydymme paikallisista olosuhteista. Ne tyypit, jotka aikanaan vaelsivat asuttamaan korpiseutujamme, eivät olisi myöskään selvinneet täällä, ellei heillä olisi ollut tiettyjä luonteenpiirteitä. Ehkä he lähtivät vaeltamaan juuri tiettyjen luonteenpiirteidensä vuoksi. Me olemme heidän jälkeläisiään. Miksi hävetä taustaansa?

Tekninen edistys on muuttanut arkea ja olosuhteita sujuvammaksi. Kaikkea energiaa ei tarvitse enää suunnata selviytymiseen vaikeissa olosuhteissa. Meidän on myös mahdollista saavuttaa sivistys helpommin. Digitalisaation myötä emme elä enää umpiossa, vaan samalla pelilaudalla muiden kansojen kanssa. Kaikki olosuhteet täällä periferiassa eivät silti ole muuttuneet; ilmasto, sijainti ja yhteiskunnan struktuuri vaikuttaa arkeemme yhä.

Hiljaisuus ja kyky kääntyä sisäänpäin voi olla myös lahja, taito, jota kaikilla ei ole. Jos se on geeniperimässämme, meidän tulisi olla ylpeitä siitä. Tällä en tarkoita sitä, etteikö ihmisen tulisi kehittyä ja kehittää ominaisuuksiaan vastaamaan yhteiskunnan vaatimuksia.

Koska maailma on muuttunut, pitää meidänkin muuttua. Muutos ei kuitenkaan kaipaa polttoaineekseen häpeää ja kieltämistä. Onnistunut muutos lähtee halusta laajentaa rajojaan, osaamistaan ja tahtoa suuntautua uudelleen. Meidän on mahdotonta luoda uutta menestystä ja uutta kulttuuria, ellemme kanna tietoisena ja ylpeästi perimäämme mukanamme. Muuttuvissa olosuhteissa tarvitaan yhteishenkeä ja ylpeyttä ominaisuuksistamme, kuten vaikkapa sisusta, josta onkin tullut jo käsite.

Jotta selviydymme Suomessa ja suomalaisina globaalissa pelissä, meiltä vaaditaan tiettyjä piirteitä. Voisimmeko ottaa ne hyötykäyttöön ja kääntää ominaisuuksistamme esille niissä piilevät voimavarat?

Ihmisen vahvin ominaisuus on se, millä hän pääsee eteenpäin vallitsevissa olosuhteissa. Se, miten ja mihin suuntaa energiansa, vaikuttaa siihen onko tuo piirre vahvuus vai heikkous.

Mitä jos ryhtyisimme kantamaan ylpeydellä suomalaisia voimavarojamme ja kääntämään ominaispiirteemme voitoksemme, yhdessä?

Sinä olet tähti – kunnianhimosta

frankfurt 035-2Olen pohtinut viimeaikoina tavattoman paljon ilmiötä nimeltä kunnianhimo.

Olen väittänyt, että minulla ei ole kunnianhimoa. Hämmästyn, kun ystävät ja tuttavat ovat asiasta toista mieltä. Kunnianhimo kalskahtaa korviini enemmän negatiiviselta kuin positiiviselta piirteeltä. En suunnittele urapolkua, eikä statuksella ole minulle juuri merkitystä. Minulla ei ole tarvetta saavuttaa ulkoapäin annettuja tavoitteita tai voittaa muita kilpailussa. En kaipaa menestystä, jonka saavuttamisen tavoitteleminen kaventaa elämää. Tittelit… mihin niitä tarvitaan?

Mitä se kunnianhimo lopulta onkaan? Vaikka väitän, etten ole kunnianhimoinen, parhaimmillani teen työtä hyvin intohimoisesti, motivoituneena ja innostuneena. Minulle on riittänyt tekemisen ilo ja oman työn vaikutusten näkeminen. Flow on äärettömän palkitseva tila! Olen päättäväinen, sisukas ja ajan asiaani päämäärätietoisesti eteenpäin. Nämä ovat kai kunnianhimoon liitettyjä piirteitä.

Pyrin viemään asiat loppuun asti, kehittämään itseäni ja olemaan samalla hyödyksi muillekin kuin itselleni. Parhaimmat kiksit saan sitä, kun saan lykättyä jotakuta toista vähän eteenpäin tai ujutettua ratkaisun avaimet toisten käteen! Saan voimaa siitä, kun voin innostaa muita onnistumaan. Minun ei tarvitse olla tähti, haluan auttaa muita loistamaan yhteisellä taivaallamme.

Olosuhteet – syy vai seuraus? Voi olla että kunnianhimo johtaisi toimintaani, mikäli lukioaikaiset haaveeni olisivat muuttuneet tavoitteiksi ja olisin päässyt ”rakentamaan uraa”. Olenhan pohjimmiltani perfektionisti ja suorittaja. Näin ei kuitenkaan käynyt ja olen ollut töissäkin välillä olosuhteiden pakosta jopa alisuoriutuja.

Lapsena ja nuorena minua toisaalta lannistettiin, mutta toisaalta taiteelliset lahjani huomattiin laajalti. Nuoruuden paikkakunnalla vaikuttaneet opot olivat aika pihalla asioista, eivätkä he osanneet ohjata minua hatarien ammatillisten unelmieni suuntaan. Taide, se ei ole työtä!

Jätin pitkän matematiikan lukiossa kesken ja arkkitehtiopinnot oli opettajan ja opon mielestä sitten ”sillä taputeltu”. Opo nauroi, kun kerroin että haluaisin sekä kirjoittaa kirjoja että suunnitella kirjojen ja levyjen kansia. Halusin myös suunnitella mainosmateriaalia ja ennen kaikkea tuotteiden pakkauksia, mutta kukaan ei kuulemma elättänyt itseään moisella. Harrastus ei ole työ. Ehkä 80-90 -lukujen vaihteessa näin olikin.

Ammatinvalintapsykologit ovat olleet kanssani ihmeissään, sillä testien mukaan minulle sopivimmat ammatit ovat — Ta Daa — arkkitehti, koneinsinööri ja toimittaja, mutta haastattelun ja kouluarvosanojeni mukaan he luokittelivat minut toisin. Olen käynyt testeissä 18, 25 ja 30 vuotiaana ja aina sama ilmiö.

Kauppaopiston jälkeen jäin yhä miettimään suuntaani ja pian sen jälkeen ensimmäisen lapsen saatuani alkoi elämässä ikävien tapahtumien sarja, joka riepotteli seuraavat 20 vuotta opettaen lähinnä selviytymistaitoja. Ei siinä ollut jatko-opinnoille juuri saumaa ja työelämässä  tyydyin ”väliaikaisratkaisuihin”. Väliaikaisuus hieman venähti olosuhteiden pakosta, mutta sain siinä samalla aivan mahtavia kokemuksia työelämästä! Ja elämänkokemuksen myötä oivalsin, että elämä tapahtuu nyt riippumatta maineesta ja kunniasta ja se on valtavan arvokasta itsessään.

Kun ei tartu tilaisuuteen on luuseri? Olen jättänyt tarttumatta tarjottimella eteeni kannettuihin mahdollisuuksiin. Olen useita kertoja kirkkaasti nähnyt, milloin tilaisuus koittaa ja tähdet ovat puolellani, mutta en ole halunnut lähteä rynnimään muiden edelle. Kilpailuvietti puuttuu. Rohkeuden puutteeseen se ei ole aina jäänyt, en vain ole kokenut uraputkielämää riittävän kiinnostavaksi ja motivoivaksi.

En tarttunut minulle tarjottuun mahdollisuuteen jatkaa hyvin pyörivän ja valmiin keramiikkabisneksen toimintaa. En lähtenyt tekemään sisustussuunnitelmia tai korttisarjaa, vaikka tilaisuus olisi ollut tarjolla. En hyödyntänyt erään taiteilijan minulle tarjoamaa ilmaista taideopetusta. En lyöttäytynyt innovatiivisen yrittäjän muusaksi, vaikka kutsu kävi ja näin jo silloin, että se idea kantaa pitkälle. En lähtenyt rakentamaan orastavia ideoitani lifestyle-blogin suhteen, vaikka olisin voinut olla ensimmäisten joukossa ja vaistosin, että siitä voisi tulla kova juttu. Siitä tuli, mutta joidenkin muiden toteuttamana.

En oikeastaan kadu yhtäkään käyttämättä jättämääni tilaisuutta, mutta joskus mietin, mistä se on ollut eniten kiinni. Kunnianhimon puutteesta?

Mistä kunnianhimo rakentuu? Väittäisin äkkiseltään karkeasti, että:

  • päämäärästä, joka on riittävän kaukana
  • tahdosta saavuttaa se päämäärä
  • kyvystä valjastaa omat voimavarat päämääränsä saavuttamiseksi
  • määrätietoisesta omien voimavarojen ylittämisestä päämääränsä eteen
  • voitontahdosta
  • tarpeesta tehdä saavutus näkyväksi

Kannattaa hankkiutua kunnianhimoisten ihmisten vaikutuspiiriin! Minulla on ollut kunnia työskennellä useiden erittäin kunnianhimoisten ihmisten kanssa. Esimerkit auttavat näkemään kirkkaammin ja auttavat suuntaamaan omaa kulkua, sekä toivottavasti valjastamaan oman kunnianhimoni polttoaineeksi.

Olen ilolla ja jopa ylpeydellä vierestä seurannut uran rakentumista ja päämäärätietoista toimintaa sen edistämiseksi. Olen nähnyt myös kylmäverisiä kyynärpäätaktiikalla eteneviä norsuja lasikaupassa. Minusta on suorastaan mahtavaa nähdä, miten ihmiset pyrkivät eteenpäin ja lahjakkuudelle löytyy oma uomansa jossa eteenpäin menevä virta saa valtavan voiman suotuisissa olosuhteissa. Toisaalta on ollut surullista nähdä, miten toiset täysin sokaistuvat siitä, kun näkevät edessään avoimen väylän, joka kutsuu rynnimään eteenpäin vain omia päämääriä tavoitellen huomioimatta muiden tarpeita ja yhteistä päämäärää. Röyhkeys tekee kunnianhimosta tylyn.

Koskaan ei ole myöhäistä? Nyt mietin, joko olisi sopiva sauma lähteä opiskelemaan. Opiskelu aikuisiällä, töiden ja perhe-elämän ohella, vaatii kunnianhimoista asennetta. Edelleenkään ei ole mielessä täysin kirkasta tavoitetta, joten tässähän saattaa pian hurahtaa seuraavat 20 vuotta jatkona väliaikaisratkaisussa.

Miten ihmiset tietää, mitä he haluaisivat työkseen tehdä ja mitä opiskella? Ja ennen kaikkea mistä löytyy se kunnianhimo tavoitteen saavuttamiseksi?

Passion Capital

076

”Miksi jotkut menestyvät, vaikka heidän voisi odottaa epäonnistuvan”

Kuuntelin Yle Areenasta podcastina Jari Sarasvuon tunteikkaan monologin Intohimosta, otsikolla ”Alkeellisempiinkin päätöksiin tarvitaan tunteiden tukea” (22.2.2016). Hän käsitteli siinä tarinoita ihmisistä, joiden ei olisi olosuhteiden valossa pitänyt menestyä, mutta jotka intohimonsa ajamina lopulta nousivat kohti menestystä.

Monologi oli erittäin mielenkiintoinen ja se herätti itsessäni liikehdintää ja tarpeen kirjoittaa aiheesta tänne. Olenhan teeman parissa itsekin jonkin verran ajatuksiani uittanut viime aikoina.

”Mitkä ovat ne tekijät, jotka suojelevat ihmisiä, joka ovat todella ahtaalla ja joiden kuuluisi sortua oman epäonnistumisensa alle, mutta jotka nousevat sieltä kukoistukseen?”

Tätä on tutkinut mm. psykologian tohtori Rom Brafman, jota Sarasvuo monologissaan siteerasi useaan otteeseen. Brafman on tutkijana kiinnostunut mm resilienssistä ja voimaantumisesta. Hän on kirjoittanut aiheesta teoksen nimeltä ”Succeeding When You’re Supposed to Fail: The 6 Enduring Principles of High Achievement”, jonka ydinpointit Sarasvuo nosti esille seuraavan lähteyksen jälkipyykissä. Tunnekuohussaan kun unohti nostaa ne esille tässä lähteyksessä. Sattuuhan sitä. Tunne ohjaa toimintaa…

Tässä lyhyesti ja vapaamuotoisesti muistiinpanoni, jotka kirjoitin podcastin aikana. Brafmania mukaillen, Jari Sarasvuon sanoin, Ne Tekijät, joiden avulla resilienssi kehittyy:

  1. Elämä on sitä, mille annat huomiosi. Kohtalo määrittyy sen mukaan, mitä merkityksiä annat asioille, joihin kiinnität huomiosi.
  2. Mitä ikinä sulle tapahtuukin, focusoi omaan kykyysi toimia tilanteissa!
  3. Ihmisen on syytä etsiä rakentavampia merkityksiä asioille. Tukea ajatusten ja asenteiden muokkaamiseen saa mm. kirjallisuuden avulla.
  4. Pysy tyynenä, eteenpäin mennen ja sitoutuneena kiinni siinä, mikä on tärkeintä.
  5. Pysy polullasi. Jos harhaudut siltä, pääse takaisin sille!
  6. Ole itsellesi armollinen ja suhtaudu huumorilla kaikkeen muuhun.
  7. Etsi, ansaitse ja huoli apua. Ole avun arvoinen, älä yritä pärjätä yksin.
  8. Salli itsesi inspiroitua! Hengellinen energia, innostus, inspiraatio, intohimo ovat tärkeää polttoainetta tavoitteiden saavuttamiseksi. Älä anna olosuhteiden tukahduttaa oikeutta innostuksen liekkiisi.

Miten sitten oppia hallitsemaan ajatuksiaan ja tilanteita? Pitääkö olla yli-ihminen? Uskon, että lähestulkoon kuka tahansa voi kehittää resilienssiään. Tarvitaan vain sisäistä motivaatiota. Tahdotko sinä selviytyä?

Sarasvuo mainitsi monologissaan myös Julian B Rotterin, joka on kehittänyt ja tutkinut mm. Sosiaalisen oppimisen ja  Hallintakäsityksen teorioita.

Hallintakäsitys jaetaan sisäiseen- ja ulkoiseen hallintakäsitykseen. Ihmiset, joita ohjaa sisäinen hallintakäsitys, kokevat, että he hallitsevat elämäänsä ja voivat vaikuttaa asioiden kulkuun. Ulkoisen hallintakäsityksen varassa toimivat ihmiset sen sijaan uskovat kohtalon, sattuman tai vaikutusvaltaisten ihmisten vaikuttavan elämänsä kulkuun.

Tutkimusten mukaan hallintakäsitys vaikuttaa yksilön motivaatioon tavoitteiden saavuttamiseksi. Korkean sisäisen hallintakäsityksen omaava henkilö todennäköisesti menestyy paremmin, koska hän pyrkii kohti menestystä ja uskoo kykyihinsä selviytyä haasteista. Korkean ulkoisen motivaation omaava sen sijaan ei ole vahvasti motivoitunut panostamaan tavoitteen saavuttamiseen, koska hänen käsityksensä mukaan tulos ei ole kiinni hänen panostuksestaan. Kannattaisiko muuttaa polariteettia?

Ihminen pystyy kehittymään ja oppimaan ulos vahingollisista toiminta- ja ajatusmalleista. Resilienssiäkin voi kehittää. Kuten Sarasvuo monologissaan totesi; ”Jos haluaa muuttaa maailmaa, täytyy olla intohimoa!”

Itsensä kehittäminen ja menestyminen käynnistyy samasta polttoaineesta; intohimosta. Ruoki siis intohimoasi!

Innostus kuilussa

frankfurt 129

Innostus, niin kuin minä sen näen, on prosessi, joka on jatkuvassa muutoksessa. Se syntyy, kasvaa, kehittyy, liikkuu. Sitä täytyy ohjata ja johtaa. Se voi myös jämähtää paikoilleen. Sitä voidaan torpedoida ja se voidaan tuhota. Uskon, että kerran synnyttyään innostuksen liekki ei kuitenkaan koskaan täysin katoa. Se vain elää mukana erilaisissa vaiheissa ja olosuhteista riippuen joko kituu tai leimahtaa uudelleen.

Omassa innostusprosessissani elän tällä hetkellä vaihetta, jossa joudun työstämään innostusta toden teolla. Ne olosuhteet ja elementit, jotka synnyttivät töissä liekin ja mahdollistivat sen roihun, ovat muuttuneet ja ovat edelleen muutoksessa. Näitä tilanteita isoissa yrityksissä tulee väistämättä eteen organisaatiomuutoksien yhteydessä. Vaikka minua harmittaa innostuksen tukahtuminen, niin tämä on loistava tilaisuus tutustua sellaiseen tilanteeseen, jossa liekki kituu tai ei edes leimahda. Tätä tietoa tulen tarvitsemaan toimiessani innostajana. Oikeastaan ilman tätä oppiläksyä en voi tulla koskaan hyväksi innostajaksi.

Innostaja ei ole immuuni olosuhteille ja elämän realiteeteille. Kukaan ei voi olla aina liekeissä. Tällä hetkellä omakohtaisen kokemuksen avulla tutkin seuraavia kysymyksiä: Miten toimia innostajana, jos oma innostus on olosuhteiden vaikutuksesta tukahtunut tai jos olosuhteet eivät mahdollista sen ylläpitoa tai syntymistä? Miten innostaa olosuhteissa, joissa sen luomat vaatimukset ja edellytykset eivät myötävaikuta innostuksen syntyä? Miten innostaa henkilöä, joka ei ole otollisessa tilassa?

Miksi työelämässä innostuksella on sitten niin merkittävä rooli? Tässä Filosofian akatemian kiteytys asiasta, joka on poimittu Eduskunnan Tulevaisuusvaliokunnan julkaisusta 3/2014:

”Tulevassa työelämässä voittajia ovat ne yritykset, jotka onnistuvat valjastamaan työnteki-jöidensä sisäisen motivaation tuottavaan työhön. Sisäisesti motivoitunut yksilö on innostunut työstä itsestään eikä pelkästään niistä ulkoisista palkinnoista, joita työ hänelle tuottaa (Gagné & Deci, 2005). Tällainen työntekijä nauttii työstään ja sen tarjoamista mahdollisuuksista itseilmaisuun. Siksi sisäisesti motivoituneet yksilöt voivat paremmin (Niemiec et al., 2009) ja innostumisella on myös merkittäviä terveysvaikutuksia: tällaiset yksilöt kokevat esimerkiksi 125 % harvemmin burnoutin (Spreitzer & Porath, 2012). Sisäisen motivaation ansiosta työntekijät ovat hyvinvoivempia, onnellisempia ja innostuneempia työstään.”

Mitä ovat ne peruselementit, jotka ovat edellytys innostuksen ja sisäisen motivaation synnylle? Lauri Järvilehto (FT), Filosofian akatemian perustaja kiteyttää sen näin:

  • Vapaus
  • Virtaus
  • Vastuu

Järvilehto pohjaa ajatuksensa Richard Ryanin ja Edward Decin tutkimustuloksiin. Motivaatiopsykologiaa tutkivat Deci ja Ryan ovat tutkimuksissaan päätyneet siihen tulokseen, että ihmisellä on kolme psykologista tarvetta, joilla on vaikutus hyvinvointiin, motivaatioon ja henkiseen kasvuun. Nämä tarpeet ovat omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys.

Miksi innostusta pitäisi johtaa? Teollisen aikakauden johtamistapa ei toimi enää nykyaikana. Asiantuntijatyön johtaminen vaatii toisenlaiset metodit ja lähtökohdan. Tietoyhteiskunnassa kilpailukyky vaatii myös johtamiselta saman oivalluksen: johda innostusta! Tätä tukee myös lukuisat tutkimukset, joista tarkempaa tietoa löytyy mainitsemastani Eduskunnan Tulevaisuusvaliokunnan julkaisusta. Seuraava lainaus on myös sieltä:

”Ne ajat, jolloin perinteisen teollisuuden kilpailukykyä hoidettiin markkaa devalvoimalla, ovat auttamatta ohitse. Suomi ei hintakilpailussa pärjää Aasian nouseville talouksille, eikä meillä ole ainutlaatuisia raaka-aineita tai sijaintia, joiden varaan menestyksen voi rakentaa. Ainoa millä voimme erottua markkinoilla on osaamisemme taso, ja se mitataan kyvyssämme luoda uutta ja innovoida. Siksi sisäistä motivaatiota tukevat työolosuhteet ovat ratkaisevan tärkeitä. Ne luovat pohjan myönteiselle, uutta luovalle työilmapiirille, jonka seurauksena yritys pysyy uusiutumiskyvyn ja innovaatioiden polulla.”

Nälkä ja mukavuus

013-20150920
Minulla on tapana kolkutella omia rajojani. Menen kohti tilanteita, joita en hallitse ja joissa tiedän olevani heikoilla. Harrastan vapaa-ajalla asioita, joissa tunnen muutakin kuin miellyttävää oloa. Haluan haastaa itseäni mutta ennen kaikkea haluan tuntea eläväni. Joskus pohdin, että minun täytyy olla masokisti, mutta sitten ymmärsin, että olen oivaltanut kehittymisestä jotain oleellista.

Aistit ja sielu pysyvät hereillä, kun liikutaan maastossa, joka ei ole tuttu. Kivikkoinen tie kehittää koordinaatiota ja sitä tulee ottaneeksi huomaamattaan käyttöön lihaksia, joita normaalisti tasaisella tiellä tallustellessa ei tiedä edes omistavansa. Edellinen pätee metaforana loistavasti myös henkisen kapasiteetin kehittämiseen.

Mukavuus ja vähäinen aktiivisuustaso liittyvät toisiinsa. Siksi esimerkiksi työpaikoilla kannattaa panostaa enemmän muihin asioihin kuin mukavuuteen. Esimerkiksi epävarmuustekijät aktivoivat työntekijöitä toimimaan, kun ihmiset joutuvat miettimään omaa tulevaisuuttaan ja selviytymistään. Toisaalta työnimu syntyäkseen vaatii olosuhteilta sellaisia elementtejä kuin luotettavuus, kommunikaatio ja arvostus. Huonolla johtamisella ja alituisella epävarmuudella ei saada aikaiseksi muuta kuin energian tuhlaamista ja tuhoa. Tällä viikolla on uutisoitu että Nokian tuho on seurausta huonosta johtamisesta. Pelolla johtaminen aiheuttaa sen, että ihmiset miettivät vain oman asemansa säilymistä ja eivätkä uskalla kyseenalaistaa, haastaa tai kehittää toimintaa.

Sopivan kokoiset haasteet ovat tärkeitä, jotta ihminen pysyy liikkeessä ja kehittyy. Suurin osa meistä ihmisistä on varmasti enemmän tai vähemmän mukavuudenhaluisia ja laiskoja. Mukavuusalueelle jääminen voi olla houkuttelevaa, koska kukapa ei nauttisi siitä, että osaa asian ja hommat sujuvat, eikä sen eteen tarvitse hirvittävästi nähdä vaivaa? Kun vatsa on täynnä, olo on mukava ja laiskanpulskea. Kilpailukyvyn ja hengissäsäilymisen kannalta tämä ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen hyvä asia.

Nälkäisenä ei ole yhtä miellyttävää olla. Toisaalta, mietippä sitä, että nälkä kurnii vatsassa ja ruoka on saalistettava itse ennen kuin saat ravintoa. Saaliin perässä juoksemiseen siinä tapauksessa on riittävästi motivaatiota ja homma tuntuu houkuttelevalta, kun tietää, mitä on palkintona. Pieni nälkä yleensä toimii motivoivana tekijänä ja pitää liikkeellä.

On tärkeää synnyttää energiaa ja vielä tärkeämpää on miettiä, mihin ja miten sitä energiaa suunnataan.

Herääminen

innostuskuva
Innostuksen prosessi vaikuttaa ihmiseen syvästi. Kyse ei ole siitä, että ihminen muuttuisi tai ihmistä pyrittäisiin muuttamaan vaan kyse on siitä, että ihminen ikään kuin ”herää” omiin kykyihinsä ja osaa valjastaa ne käyttöönsä. Yhteisöllisessä innostamisessa persoonia ei tehdä, vaan niitä herätellään.

Kun innostukseen herää, elämä muuttuu. Ihminen oivaltaa oman vastuunsa merkityksen ja samalla kokee suunnatonta vapauden tunnetta. Pakkopulladuuni voi muuttua ihanaksi mahdollisuudeksi toteuttaa itseään ja joka tapauksessa työssäkäyminen tuntuu ainakin omalta valinnalta. ”Valitsen käydä töissä”, tuntuu huomattavasti mukavammalta kuin se, että ”Pakkohan se jotain on elääkseen tehdä”.

Innostus on edellytys työn imulle ja työnimulla on iso merkitys koko työyhteisöön. Tutkimusten mukaan työn imua voi kokea joka ammatissa ja kaikilla aloilla. Jari Hakasen (työterveyslaitoksen vanhempi tutkija) mukaan hyvät työolot ja hyvä johtaminen vaikuttavat työn imun syntymiseen vahvasti. Työn imu ei synny ihan itsestään, vaan se vaatii vuorovaikutusta työpaikalla.

Ihminen voi toki innostua ihan itsestäänkin, mutta ammatillinen innostaminen ja yhteisölliset prosessit auttavat säilyttämään tuon liekin vielä leimahduksen jälkeenkin. Olisikin suotavaa, että yrityksissä ymmärrettäisiin innostuksen johtamisen merkitys.

”Työn imua kokevat työntekijät ovat yleensä aikaansaavia, aloitteellisia ja auttava työkavereitaan vapaaehtoisesti. He myös sitoutuva työhönsä ja työpaikkaansa ja haluavat jatkaa työelämässä pidempään. Lisäksi työn imua kokevat ovat yleensä muita terveempiä ja tyytyväisempiä niin työhönsä kuin elämäänsä.”
http://kollega.fi

Innostamisen prosessiin liittyvän yhteisöllisyyden voimakkaan myötävaikutuksen huomasin itse ”Innostusta Arkeen” -verkkokurssin aikana. Verkkokurssilaisille perustetun Facebook-ryhmän kanssa jaetuissa oivalluksissa syntyi uuden oppimista aivan eri tavalla kuin itsekseen asiaan tutustumalla.

Suosittelen Onnistuksen verkkokurssia lämpimästi, jos aihe kiinnostaa ja erityisesti jos kaipaat arkeesi uutta innostusta. Voisiko olla parempaa vastalääkettä syksyn harmauteen kuin ajatus innostumisen herättelystä? Juuri nyt muuten ehdit vielä ilmoittautua uudelle kurssille tästä. Verkkokurssilla käytetyistä kuvista osa on minun ottamiani, mikä innostaa itseäni ihan valtavasti!

Henkilötason neobrändäämistä ja kukkotappelua

005-005Minusta on hassua, että ihmiset arvostavat koulutusta ja titteliä ihan yli kaiken. Jos joku on lääkäri tai yliopiston professori, hän on automaattisesti ”hieno ja viisas ihminen”. Parempi. Pätevämpi ihminen.

Ei voi olla myöskään vakavasti otettava asiantuntija, jos takataskussa ei ole pitkää referenssilistaa hienoista kansainvälisistä kouluista, yhteistyökumppaneista, muista koulutuksista, projekteista ja vastuista.

Aina ei tunnu olevan mitään merkitystä sillä, mitä ihminen käytännösssä tietää, mitä hallitsee ja mistä asioista ihminen on oivaltanut jotain, ellei ole saanut juuri oikeita leimoja passiin. Aivan kuin asiantuntijaksi ei nimenomaan kasvaisi kokemuksen kautta. Feikkiläääkäri saattaa joskus olla pätevämpi tietotaidoiltaan kuin oikeasti lääkärin paperin saanut ihminen. Sen virallisen paperin kantaja on voinut saada paperinsa enemmän rahalla kuin ymmärryksellä.

Esim. olen huomannut että itseoppinut  jonkin sortin ”coach” saattaa sosiaalisessa mediassa saada väheksyntää ja arvostelua, mutta rahalla ostettujen ulkolaisten diibadaabaa koulutusten läpikäynyt henkilö voi mennä arvosteluseulan läpi kevyesti. Toisaalta näitä tarjolla olevia diibadaabaa -koulutuksiakin väheksytään, ellei sitten satu olevan takataskussa entisestä elämästä laittaa ansioluetteloon taustaksi vaikkapa MBA-  tai KTM -tutkintoa. Toki tälläisen koulutuksen saanut henkilö on myös orientoitunut pärjäämään ja hyvät verkostot edesauttavat omalta osaltaan tehokkaan ”neobrändäämisen”. Mutta takaako se vielä sitä, että ihminen oikeasti olisi pätevä coachaamaan muita, ehkä vähän toisenlaisessa elämäntilanteessa ja -asemassa olevia ihmisiä?

Koulutus tai titteli ei välttämättä takaa sitä että olet ammattilainen ja pätevä. Mutta ennenkaikkea se ei tee ihmisestä parempaa ihmistä. Olen nähnyt elämäni aikana monta ihan urpoa akateemista ihmistä, jopa tohtoritason tolloja. Sydämen sivistys ja sosiaalinen älykkyys ei aina kulje käsi kädessä kirjaviisauden tai kapealle sektorille suuntautuvan älykkyyden kanssa. Mikä tahansa oppiarvo tai status ilman sydämen sivistystä on mielestäni turha! Kukaan meistä kun ei suorita ammattiaan ilman, että työ olisi muiden ihmisten tai yhteiskunnan palvelemista tavalla tai toisella.

Arvostan toki koulutusta ja ihailen lahjakkuutta. Alan kuin alan huippuammattilaiset ja huippuyksilöt saavat minulta varauksetta ihailua ja arvostusta. Ihailen myös ammattilaista, joka suhtautuu työhönsä nöyryydellä ja suurella intohimolla. Ammattilaista, joka on kasvamassa huippuammattilaiseksi. Joka jatkuvasti haluaa kehittyä ja kehittää itseään suunnitelmallisesti. En kumartele titteleitä tai sokeudu oppiarvoista. Ihailen sitä, jos joku oikeasti on ammattilainen. Ammattilaiseksi kasvetaan. Se on prosessi ja pitkä tie, jossa on erilaisia vaiheita. Se, että kouluttautuu putkiasentajaksi ja on ammatissaan pätevä on ihan yhtä huikeaa kuin se, että joku tekee tohtoriväitöksen kvanttifysiikasta.

Kinastelu siitä, kuka saa kutsua itseään ammattilaiseksi on hassua. Jos joku osaa tehdä itsestään alalla kiinnostavan, tuo esille uusia ja raikkaita ajatuksia, saa aikaiseksi ajatusten vaihtoa alaan liittyen ja herättää alaa kohtaan kiinnostusta, niin väittäisin, että se juuri on osa sitä ammattitaitoa — riippuu toki hieman myös alasta. Ei siihen tarvita taakse mitään referenssejä, oppiarvoja, sidoslistoja tai julkaisuja. Toki on olemassa myös joukko ihmisiä, jotka ovat kunnostautuneet ainoastaan suun pieksennässä ja joilla on näkemyksiä ja mielipiteitä alasta kuin alasta ilman, että he olisivat minkään alan ammattilaisia.

Luonnollisesti eri aloilla jo jalansijaa saaneet sekä rahaa ja aikaa koulutukseensa käyttäneet myös vartioivat reviiriä mustasukkaisesti. Samanhenkisten kanssa on helppo rakentaa mustasukkainen kupla, jonka ulkopuolelle jäävät saadaan näyttämään ulkopuolisilta, wannabe-rock-staroilta ja epäammattimaisilta yrittäjiltä. Lopulta siinä piirileikissä uhkaa kuitenkin se tosiasia, että ilman uutta virtaa piirileikki lopulta väsyy, eikä tuota enää mitään iloa. Kenellekään.

(Inspiraation tähän kirjoitukseen sain seurattuani riittävän pitkään useissa sosiaalisen median kanavissa käytyjä keskusteluja ja arvostelua liittyen mitä erilaisempien alojen osaajiin ja osaamiseen)