Suomalaiset, p*kle!

tonkka

SoMe-keskusteluja seuratessa tulee joskus mieleen, että hämmentävän iso osa suomalaisista häpeää kansallisia ominaisuuksiamme kuten hiljaisuutta, rauhallisuutta, sulkeutuneisuutta ja änkyrää mielenlaatua.

Auta armias, jos joku ulkomaan elävä sattuu huomaamaan piirteemme ja kommentoi niitä. Silloin suomalainen sivistynyt ihminen huutaa sitä suuremmalla äänellä häpeävänsä kanssaeläjiensä alkeellisuutta sen sijaan, että puolustaisi niitä. Ymmärrän toki, mistä kiikastaa. Hämmästelen monesti itsekin sivistymätöntä käytöstä.

Mutta hetkinen! Onko suomalainen mentaliteetti kuitenkaan pelkästään huono asia? Tietyt ominaisuudet ovat rakentuneet meihin vuosisatojen myötä, olosuhteet ovat muovanneet meitä, jotta selviydymme paikallisista olosuhteista. Ne tyypit, jotka aikanaan vaelsivat asuttamaan korpiseutujamme, eivät olisi myöskään selvinneet täällä, ellei heillä olisi ollut tiettyjä luonteenpiirteitä. Ehkä he lähtivät vaeltamaan juuri tiettyjen luonteenpiirteidensä vuoksi. Me olemme heidän jälkeläisiään. Miksi hävetä taustaansa?

Tekninen edistys on muuttanut arkea ja olosuhteita sujuvammaksi. Kaikkea energiaa ei tarvitse enää suunnata selviytymiseen vaikeissa olosuhteissa. Meidän on myös mahdollista saavuttaa sivistys helpommin. Digitalisaation myötä emme elä enää umpiossa, vaan samalla pelilaudalla muiden kansojen kanssa. Kaikki olosuhteet täällä periferiassa eivät silti ole muuttuneet; ilmasto, sijainti ja yhteiskunnan struktuuri vaikuttaa arkeemme yhä.

Hiljaisuus ja kyky kääntyä sisäänpäin voi olla myös lahja, taito, jota kaikilla ei ole. Jos se on geeniperimässämme, meidän tulisi olla ylpeitä siitä. Tällä en tarkoita sitä, etteikö ihmisen tulisi kehittyä ja kehittää ominaisuuksiaan vastaamaan yhteiskunnan vaatimuksia.

Koska maailma on muuttunut, pitää meidänkin muuttua. Muutos ei kuitenkaan kaipaa polttoaineekseen häpeää ja kieltämistä. Onnistunut muutos lähtee halusta laajentaa rajojaan, osaamistaan ja tahtoa suuntautua uudelleen. Meidän on mahdotonta luoda uutta menestystä ja uutta kulttuuria, ellemme kanna tietoisena ja ylpeästi perimäämme mukanamme. Muuttuvissa olosuhteissa tarvitaan yhteishenkeä ja ylpeyttä ominaisuuksistamme, kuten vaikkapa sisusta, josta onkin tullut jo käsite.

Jotta selviydymme Suomessa ja suomalaisina globaalissa pelissä, meiltä vaaditaan tiettyjä piirteitä. Voisimmeko ottaa ne hyötykäyttöön ja kääntää ominaisuuksistamme esille niissä piilevät voimavarat?

Ihmisen vahvin ominaisuus on se, millä hän pääsee eteenpäin vallitsevissa olosuhteissa. Se, miten ja mihin suuntaa energiansa, vaikuttaa siihen onko tuo piirre vahvuus vai heikkous.

Mitä jos ryhtyisimme kantamaan ylpeydellä suomalaisia voimavarojamme ja kääntämään ominaispiirteemme voitoksemme, yhdessä?

Sopeudu tai tuhoudu

134

Resilienssi on nyt kaikkien huulilla. Kyse ei ole uudesta höpöhöpöstä, vaan avainominaisuudesta, joka liittyy organisaation kilpailukykyyn ja jopa eloonjäämiseen digitalisoituvassa yhteiskunnassa.

Digitalisaatio tuo mukanaan kiihtyvän muutostahdin ja romuttaa olemassa olevat rakenteet. Se vaatii ihmisiltä ja organisaatioilta uudenlaista valmiutta sietää jatkuvaa muutosta.

Vaatimus jatkuvaan muutokseen sopeutumisesta aiheuttaa ihmisissä stressiä, kuluttaa voimavaroja, kapeuttaa näköalaa, saattaa passivoida ja jopa lamata, mikäli resilisenssiä ei löydy. Resilientti yksilö ja organisaatio sen sijaan pääsee myllerryksen jälkeen jaloilleen nopeammin ja pystyy toimimaan keskellä muutoksia.

Resilienssi vaikuttaa myös esimerkiksi äkillisistä menetyksistä selviämiseen. Se on kovaa psyykkistä työtä. Selviytymistä edistää myös fyysinen työ, liikunta sekä asian käsitteleminen puhumalla. Se on siis tietoista työskentelyä selviytymisen eteen. Kyky sietää vaikeuksia on osin geneettistä, osin kasvatuksen ja varhaisen kiintymyssuhteen seurausta, mutta sitä voi myös oppia.

”Kyky ponnistaa takaisin vastoinkäymisistä ja sopeutua vaikeisiin kokemuksiin ei ole lukkoon lyöty ominaisuus, vaan se kehittyy vastoinkäymisten kautta”

-Emilia Lahti, Sisu-tutkija-

Puhe kärsimyksen jalostavasta voimasta on lause, jota kukaan kriisin keskellä kamppaileva tuskin haluaa kuulla, mutta tutkimusten mukaan joidenkin ihmisten kohdalla kriisi käynnistää myönteisen muutoksen.

Kyse on silloin traumaperäisestä kasvusta, jossa ihminen rohkaistuu, vahvistuu ja näkee uusia mahdollisuuksia siellä, missä ei aikaisemmin niitä osannut nähdä. Tälläinen ihminen omaa taidon yhdistellä yksittäisiä positiivisia asioita, muistikuvia ja hetkiä sekä näkee itsensä uhrin sijaan toimijana.

Resilienssi lisää joustavuutta ja ammentaa energiaa piilotetuista voimavaroista niin, että raskaatkaan muutosvaiheet eivät täysin lamauta. Se ei tarkoita sitä, että suljetaan silmät ikäviltä asioilta.

”Tietoinen ja ennakoiva kyky sopeutua ja toimia joustavasti häiriötilanteissa, sekä toipua ja kehittyä niiden jälkeen”

Se, mikä pätee yksilöön, vaikuttaa myös yhteisöissä.

Organisaatiossa muutokset aiheuttavat lähes poikkeuksetta häiriötilan, joka vaikuttaa suoraan tuottavuuteen ja sitä kautta tulokseen. Koska muutoksilta ei voi välttyä, pitää ennakoida niiden seuraukset ja varautua paitsi aineellisiin, myös henkisiin resursseihin.

Huoltovarmuuskeskuksesta eläkkeelle jääneen johtajan Hannu Pelttarin mukaan resilienssiä pitäisi olla yhteiskunnassa kaikilla tasoilla. Kuinkahan monen yrityksen strategiassa on huomioitu resilisenssin kehittäminen?

Asian tärkeys kiteytyy seuraavasta resilienssin määrityksestä:

”RESILIENSSI on kyky, jonka avulla yksilö, tiimi tai organisaatio pystyy käsittelemään, hyväksymään ja omaksumaan isojakin muutoksia ja palautumaan tuottavuudessa normaalitasolle nopeammin.”

Miten sitten kehittää organisaation resilienssiä, niiltä osin kuin se perustuu yksilöiden stressinsietoon, joustavuuteen ja muutoskykyyn?

Yrityksen toimintakyky lähtee rakentumaan johtajien ominaisuuksista ja siitä, minkälaisia työntekijöitä yritykseen valitaan. Mutta pitkälti kyse on myös organisaation sisällä vallitsevasta yhteisöllisyydestä ja henkilöiden aidosta osallistamisesta prosesseihin — tai niiden puutteesta. Yrityksissä kannattaisi panostaa yhteisöllisyyden rakentamiseen, sillä sitä kautta rakentuu myös yhteisöllinen resilienssi.

On suuri ero sillä, pamautetaanko yrityksissä muutokset ylhäältä käskettynä ja luoden päämäärättömältä vaikuttava sekasorto, jonka ajatellaan automaattisesti karsivan ketjun heikoimmat lenkit ja lopun järjestäytyvän itsestään — vai tuodaanko muutoksen tarve ja taustat henkilökunnalle selkeästi esille ja osallistetaan henkilöstöä rakentamaan muutosta niin, että vältytään sekasorrolta ja turhilta irtisanomisilta.

Tätä taustaa vasten näen, että yhteisöllinen innostaminen on yksi työväline resilienssin kehittämisessä. Sosiokulttuurisen innostamisen syntyhistoriakin sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan Ranskassa, jossa yhteiskunta oli romuttunut ja sitä lähdettiin rakentamaan uudelleen.

Sosiokulttuurisen innostamisen tavoitteet liittyvät mielestäni saumattomasti resilienssin kehittämiseen. Näitä tavoitteita ovat mm:

  • elävöittää
  • rakentaa
  • välittää
  • herättää
  • osallistaa
  • sitouttaa
  • luoda dialogia
  • luoda itsenäistä toimintaa
  • rakentaa yksilötasolla tunne osallisuudesta ja kyvykkyydestä
  • luoda vastuuntuntoa

 

”Motivoidaan, herätetään, vahvistetaan ja koordinoidaan yksilöiden ja ryhmien kykyjä ja voimia sekä heidän osallistumistaan sosiaaliseen, kasvatukselliseen ja kulttuuriseen toimintaan.”

Miten teidän yrityksessä on valmistauduttu muutoksen sietokykyyn? Onko resilienssin kasvattaminen osana henkilöstön valmennusta ja osa strategiaanne?