On ollut typerryttävää nähdä, miten päättäjämme romuttavat yhteiskuntaa ja kuttuuriamme. Eivätkä vain päättäjät, vaan myös yksittäiset ihmiset – erityisesti siellä äärilaidoilla. Mutta myös ihan tavalliset ihmiset, niin kuin sinä ja minä. Sivistyneet maailmankansalaiset, jotka häpeävät suomalaisuuttaan ja tähtäävät sinne suureen maailmaan. Rikastumistaan pohjustavat nuoret aikuiset, joiden resurssit ja ajatustensa kapasiteetti menee oman sijoitussalkkunsa kanssa pelaamiseen. Ja ne, joille ei ole lähtökohtaisesti resursseja annettu ja viimeisetkin mahdollisuudet tasaveroiseen resurssien keräämiseen on päättäjiemme toimesta muutamassa vuodessa amputoitu.

On vain MINUN raha ja minun etu ja minun oikeudet. Taide on turhaa, ooppera on eliitin etuoikeus ja järjestötyö on puuhastelua. Monikulttuurisuus nähdään vain kahdesta eri äärilaidasta, eikä sen vahvuutta siitä keskeltä.

Mitä kulttuuri on?

Kulttuurihan ei ole vain korkeakulttuuria ja taidetta saati villasukkaviihdettä, vaan se on yhteisön ja yhteiskuntien näkymätöntä infrastruktuuria. Sitä, mikä pitää yhteisön toimintakykykyisenä myös muutosten ja kriisien keskellä. Sen vaaliminen edesauttaa resilienssiä ja uudistumiskykyä. Monikulttuurisuus taas vaatii kaikilta osapuolilta kompromisseja ja kykyä jatkuvaan akkulturaatioon. Ilman sitä kulttuuri muodostuu vain erottavaksi tekijäksi ihmisryhmien välille.

Kulttuuri on laaja kokonaisuus, joka sisältää tiedon, taidon, taiteen, moraalin, tavat, uskomukset ja käyttäytymisen. Kulttuuri pitää siis sisällään myös sen, miten pidämme huolta yhteisömme jäsenistä – järjestötyö osana sitä on aivan järjettömän tärkeää erityisesti yhteiskunnan resilienssin ja kriisinsietokyvyn kannalta.

Jaetut tarinat, symbolit ja rituaalit luovat luottamusta ja auttavat ymmärtämään, mikä yhteisössä on tärkeää ja arvokasta. Järjestötyö osaltaan on tarjonnut tätä rakennusainetta ihmisille esimerkiksi sairauksien keskellä.

En ihmettele nuorten miesten yhtäkkistä kristinuskon innostusta tai naisten new-age -ilmiön paisumista.

Samaan aikaan, kun päättäjämme romuttavat yhteisöllisyyden peruskiveä, ihmiset kaipaavat elämäänsä jotain, mihin uskoa.

Valitettavasti yksi vastaus tähän kaipuuseen on äärioikeistolaiset ja muut harmaat ryhmät siellä liminaalissa, jossa jonain päivänä nousee tunne ”nyt riittää” ja silloin meillä ei ole kenelläkään täällä enää mukavaa.

(Kirjoitin tekstin alunperin LinkedIniin)