Osaamisen lähteellä

20170702_21

Muistatko, milloin olet ollut viimeksi työssä flow-tilassa? Minä muistan ja kaipaan sitä fiilistä jo kovasti takaisin. Muutosvaiheessa flow-kokemukselle ei jää tilaa, ellei sitten muutos itsessään ole mieluisa asia ja muutoksen kohde aktiivisena osapuolena muutosta rakentamassa.

Flow ja työn imu

Flow-tilassa ajantaju katoaa, eikä stressi tai väsymys juuri paina kroppaa. Työssä on imua ja se tuntuu palkitsevalta. Silloin voi tehdä hommia ilman taukoja ja jopa yötä myöden. Pidemmän päälle näin vahva intensiteetti ei toki ole hyväksi ja tästäkin minulla on kokemusta. Pahimmillaan sen seurauksena voi olla jopa uupumus ja loppuun palaminen, mikäli intohimoisen työsession vastapainoksi ei hyvissä ajoin ja säännöllisesti lepää. Luovilla aloilla tähän liittyy iso riski.

Mihály Csíkszentmihályi on tutkinut flowta ja todennut tutkimuksissaan, että ihminen on onnellisimmillaan flow-kokemuksen tilassa ja että siihen liittyy aina oppimisen iloa. Jotta flow-tila mahdollistuu, siihen tarvitaan Csíkszentmihályin mukaan seuraavat elementit:

  1. Tehtävällä on selkeä päämäärä ja sitä pystyy itse kontrolloimaan
  2. Tehtävän etenemisestä ja siinä onnistumisesta saa välitöntä palautetta
  3. Tehtävää suorittaessa kyvyt ja tehtävän vaatimus ovat tasapainossa
  4. Tehtävään täytyy voida keskittyä ilman häiriötekijöitä
  5. Tehtävän täytyy olla merkityksellinen eli se on jo itsessään palkitsevaa

Parhaimmillaan flow työssä on todella hedelmällistä. Silloin ihminen saa paljon aikaiseksi ja kokee tekevänsä jotain merkityksellistä, kuten aina silloin, kun on tekemisissä intohimonsa kanssa. Intohimo ilmenee kiinnostuksen ja osaamisen leikkauspisteessä.

20170702_14

En oikeastaan tiedä palkitsevampaa asiaa kuin se, että saan käyttää osaamistani hyväksi työssäni. Ehkä vielä himpun verran palkitsevampaa on työn imu, eli hetki jossa mukana on sopivasti haastetta osaamisen lisäksi. Jotta voin kokea työssä vielä flow-tilan, yritän hakeutua sitä tukeviin olosuhteisiin.

Mutta onko aina pakko olla työstä innostunut?

On melko naiivi väite, että kenenkään ei pitäisi tehdä työkseen muuta kuin sitä, missä osaaminen ja kiinnostus kohtaavat. Kyllä ihmiset joutuvat tekemään työkseen myös rutiininomaisia tehtäviä ja työtehtävän täydellinen osaaminen ei välttämättä yksikseen tuo tyydytystä. Tilanne on minusta ihan ok, mikäli se ei nakerra hyvinvointia. Ja jos nakertaa, niin asialle tehtävissä on toki muutakin kuin lopputilin ottaminen.

Osaamisen sanoittaminen ja kehittäminen

Kevään muutostilanteissa mietin paljon, mitä haluaisin työkseni tehdä, miten voisin innostua työstä uudelleen ja ennen kaikkea osaanko lainkaan sanoittaa osaamistani.

Tunnistanko itse kaikkea sitä tietotaitoa, jota minulle on kertynyt ja miten sitä voisin hyödyntää saati todentaa? En ole niitä ihmisiä, jotka kykenevät väittämään olevansa aihealueen x asiantuntija, mikäli ymmärrys ja kokemus asiasta on vielä pintapuolista. Tästä syystä tehtävien uusjaossa ohitseni monesti ajaa se, jolla on vankempi pokka.

Oman osaamisen sanoittamisessa en vielä päässyt kovin pitkälle. Työstän asiaa ja sain vastikään loistavan vinkin tähän liittyen, siihen palaan myöhemmin! Mutta osaamisen kehittämistä lähdin pohtimaan tosissani ja nyt tiedän, mitkä on ne ensimmäiset stepit sillä saralla. Kynät on jo teroitettu ja penaali valmiina!

Generalisti on tulevaisuuden specialisti

Tänä päivänä ei enää kannusteta hankkimaan syväosaamista, todellista asiantuntijuutta. Erikoistuminen yhteen asiaan ei välttämättä tulevaisuudessa riitä työllistymiseen, mikäli muuta osaamista ei löydy. Muuttuvassa työelämässä osaamista enemmän arvostetaan asennetta ja kykyä oppia asioita. Tärkeää on myös kyky poisoppimiseen. Tulevaisuuden työtehtävissä ei välttämättä tämän päivän osaamisella ole mitään virkaa ja fakkiutuminen aikaisempaan tietotaitoon voi siis olla jopa haitallista.

Toisaalta vielä tällä hetkellä kuitenkin näyttäisi myös siltä, että tutkintoa ja erityisesti korkeakoulututkintoa vaaditaan ja arvostetaan enemmän kuin todellista osaamista tai halua oppia uutta.

Oletko sinä vielä miettinyt, miten voisit pärjätä tulevaisuuden työelämässä ja kokea siinä jopa flow-tilaa?

 

Teksti on julkaistu myös toisessa blogissani.

Someuupumus

267

Työni siirtyi sosiaaliseen mediaan lähes kolme vuotta sitten. Olin ollut toki jo sitä ennen aktiivinen verkossa ja somessa, mutta erittäin nirso sen suhteen.

En ole nähnyt, enkä edelleenkään näe, mitään järkeä hypätä jokaiseen sosiaalisen median kanavaan ihan vain siksi, että ”pitäisi” tai koska kaikki muutkin. Ryhmäpaniikki tai ryhmäinnostus ei saa minua liikkeelle. Ihan kaikkea ei ihan oikeasti ole pakko maistella!

Työn vuoksi toki seuraan uusien kanavien syntymistä ja etenkin Twitter on imaissut minut mukaansa. Muutaman vuoden suorastaan hengitin sitä. Päivät työtä siellä ja illat tutustumista siihen ja sen ihmisiin. En kokenut, että se vie minulta energiaa, päinvastoin se energisoi, opetti ja tuotti päivittäin uusia oivalluksia.

Twitter on tarjonnut minulle ihanaa vaihtelua normikaavoihini, koska se mahdollistaa sisäänpääsyn vieraisiinkin kahvipöytäkeskusteluihin. Rakastan sitä avoimuutta, jota Twitter ainakin näennäisesti tarjoilee. Missä muualla pääsisin kurkistamaan vaikkapa  yritysten johtoportaan kiinnostuksen kohteisiin ja keskusteluaiheisiin?

Kun ensimmäisen kerran havahduin siihen, että vietän somessa enemmän aikaa kuin olisi hyvinvoinnin kannalta suotavaa, aloin ottamaan säännöllisesti somettomia päiviä. Niillä on suuri merkitys jaksamisen ja kirkkaasti näkemisen suhteen. Pyrin välttämään kuplan sisälle joutumista muutenkin. Haluan myös välttää ajatusten jumittumista helppoon uomaan.

Mikään asia ei saa viedä elämässä niin suurta tilaa, että sitä ei jää muille tärkeille ja hyvinvointia lisääville asioille. Siinä hetkessä, jolloin jokin asia ottaa enemmän kuin antaa, ollaan uupumuksen portailla.

No, mikä nyt sitten on alkanut kiikastamaan? Yleinen negatiivisuus ja tahallinen vänkääminen on astunut myös Twitteriin, en halua altistaa itseäni sellaiselle. Pelottelu, uhkakuvien luominen ja informaatiovaikuttaminen on tänään osa jokaista sosiaalisen median kanavaa. Facebook tulee toisella tavalla iholle ja sieltä olenkin pysytellyt pääsääntöisesti poissa.

Lisäksi minua ärsyttää se, että eri kanavista on tullut tietoisen pätemisen ja ennen kaikkea systemaattisen henkilöbrändin rakentamisen välineitä. Toki ne ovat välineitä siihen ihan luonnostaan, ja se on ihan ok, mutta aina kun elämässä ei jätetä enää serendipiteetille tilaa, menetetään sen herkullinen potentiaali. Tämä on vähentänyt mielestäni Twitterissä käytävien innostavien keskusteluiden määrää ja se on iso sääli.

Kaiken negatiivisen vastapainoksi olen halunnut pitää kiinni kaikesta siitä kauniista ja hyvästä, jota somekanavat tarjoavat. Siispä surffaan sinnikkäästi kanavasta toiseen ja etsin kiivaasti niitä sykähdyttäviä, innostavia ja oivalluksia herättäviä juttuja. Ehkä kyse on myös pahasti riippuvaisen ihmisen ongelmasta: entinen määrä ei enää riitä aiheuttamaan onnen tunnetta? Samalla joudun käyttämään energiaani negatiivisuuden vastustamiseen ja noidankehä onkin valmis.

Ilta hurahti toisensa perään ja käteen jäi vain turhautuminen ja väsymys. Oli aika ottaa some-etäisyyttä.

Miten sinä vältyt someuupumiselta tai hoidat sitä?

Sinä olet tähti – kunnianhimosta

frankfurt 035-2Olen pohtinut viimeaikoina tavattoman paljon ilmiötä nimeltä kunnianhimo.

Olen väittänyt, että minulla ei ole kunnianhimoa. Hämmästyn, kun ystävät ja tuttavat ovat asiasta toista mieltä. Kunnianhimo kalskahtaa korviini enemmän negatiiviselta kuin positiiviselta piirteeltä. En suunnittele urapolkua, eikä statuksella ole minulle juuri merkitystä. Minulla ei ole tarvetta saavuttaa ulkoapäin annettuja tavoitteita tai voittaa muita kilpailussa. En kaipaa menestystä, jonka saavuttamisen tavoitteleminen kaventaa elämää. Tittelit… mihin niitä tarvitaan?

Mitä se kunnianhimo lopulta onkaan? Vaikka väitän, etten ole kunnianhimoinen, parhaimmillani teen työtä hyvin intohimoisesti, motivoituneena ja innostuneena. Minulle on riittänyt tekemisen ilo ja oman työn vaikutusten näkeminen. Flow on äärettömän palkitseva tila! Olen päättäväinen, sisukas ja ajan asiaani päämäärätietoisesti eteenpäin. Nämä ovat kai kunnianhimoon liitettyjä piirteitä.

Pyrin viemään asiat loppuun asti, kehittämään itseäni ja olemaan samalla hyödyksi muillekin kuin itselleni. Parhaimmat kiksit saan sitä, kun saan lykättyä jotakuta toista vähän eteenpäin tai ujutettua ratkaisun avaimet toisten käteen! Saan voimaa siitä, kun voin innostaa muita onnistumaan. Minun ei tarvitse olla tähti, haluan auttaa muita loistamaan yhteisellä taivaallamme.

Olosuhteet – syy vai seuraus? Voi olla että kunnianhimo johtaisi toimintaani, mikäli lukioaikaiset haaveeni olisivat muuttuneet tavoitteiksi ja olisin päässyt ”rakentamaan uraa”. Olenhan pohjimmiltani perfektionisti ja suorittaja. Näin ei kuitenkaan käynyt ja olen ollut töissäkin välillä olosuhteiden pakosta jopa alisuoriutuja.

Lapsena ja nuorena minua toisaalta lannistettiin, mutta toisaalta taiteelliset lahjani huomattiin laajalti. Nuoruuden paikkakunnalla vaikuttaneet opot olivat aika pihalla asioista, eivätkä he osanneet ohjata minua hatarien ammatillisten unelmieni suuntaan. Taide, se ei ole työtä!

Jätin pitkän matematiikan lukiossa kesken ja arkkitehtiopinnot oli opettajan ja opon mielestä sitten ”sillä taputeltu”. Opo nauroi, kun kerroin että haluaisin sekä kirjoittaa kirjoja että suunnitella kirjojen ja levyjen kansia. Halusin myös suunnitella mainosmateriaalia ja ennen kaikkea tuotteiden pakkauksia, mutta kukaan ei kuulemma elättänyt itseään moisella. Harrastus ei ole työ. Ehkä 80-90 -lukujen vaihteessa näin olikin.

Ammatinvalintapsykologit ovat olleet kanssani ihmeissään, sillä testien mukaan minulle sopivimmat ammatit ovat — Ta Daa — arkkitehti, koneinsinööri ja toimittaja, mutta haastattelun ja kouluarvosanojeni mukaan he luokittelivat minut toisin. Olen käynyt testeissä 18, 25 ja 30 vuotiaana ja aina sama ilmiö.

Kauppaopiston jälkeen jäin yhä miettimään suuntaani ja pian sen jälkeen ensimmäisen lapsen saatuani alkoi elämässä ikävien tapahtumien sarja, joka riepotteli seuraavat 20 vuotta opettaen lähinnä selviytymistaitoja. Ei siinä ollut jatko-opinnoille juuri saumaa ja työelämässä  tyydyin ”väliaikaisratkaisuihin”. Väliaikaisuus hieman venähti olosuhteiden pakosta, mutta sain siinä samalla aivan mahtavia kokemuksia työelämästä! Ja elämänkokemuksen myötä oivalsin, että elämä tapahtuu nyt riippumatta maineesta ja kunniasta ja se on valtavan arvokasta itsessään.

Kun ei tartu tilaisuuteen on luuseri? Olen jättänyt tarttumatta tarjottimella eteeni kannettuihin mahdollisuuksiin. Olen useita kertoja kirkkaasti nähnyt, milloin tilaisuus koittaa ja tähdet ovat puolellani, mutta en ole halunnut lähteä rynnimään muiden edelle. Kilpailuvietti puuttuu. Rohkeuden puutteeseen se ei ole aina jäänyt, en vain ole kokenut uraputkielämää riittävän kiinnostavaksi ja motivoivaksi.

En tarttunut minulle tarjottuun mahdollisuuteen jatkaa hyvin pyörivän ja valmiin keramiikkabisneksen toimintaa. En lähtenyt tekemään sisustussuunnitelmia tai korttisarjaa, vaikka tilaisuus olisi ollut tarjolla. En hyödyntänyt erään taiteilijan minulle tarjoamaa ilmaista taideopetusta. En lyöttäytynyt innovatiivisen yrittäjän muusaksi, vaikka kutsu kävi ja näin jo silloin, että se idea kantaa pitkälle. En lähtenyt rakentamaan orastavia ideoitani lifestyle-blogin suhteen, vaikka olisin voinut olla ensimmäisten joukossa ja vaistosin, että siitä voisi tulla kova juttu. Siitä tuli, mutta joidenkin muiden toteuttamana.

En oikeastaan kadu yhtäkään käyttämättä jättämääni tilaisuutta, mutta joskus mietin, mistä se on ollut eniten kiinni. Kunnianhimon puutteesta?

Mistä kunnianhimo rakentuu? Väittäisin äkkiseltään karkeasti, että:

  • päämäärästä, joka on riittävän kaukana
  • tahdosta saavuttaa se päämäärä
  • kyvystä valjastaa omat voimavarat päämääränsä saavuttamiseksi
  • määrätietoisesta omien voimavarojen ylittämisestä päämääränsä eteen
  • voitontahdosta
  • tarpeesta tehdä saavutus näkyväksi

Kannattaa hankkiutua kunnianhimoisten ihmisten vaikutuspiiriin! Minulla on ollut kunnia työskennellä useiden erittäin kunnianhimoisten ihmisten kanssa. Esimerkit auttavat näkemään kirkkaammin ja auttavat suuntaamaan omaa kulkua, sekä toivottavasti valjastamaan oman kunnianhimoni polttoaineeksi.

Olen ilolla ja jopa ylpeydellä vierestä seurannut uran rakentumista ja päämäärätietoista toimintaa sen edistämiseksi. Olen nähnyt myös kylmäverisiä kyynärpäätaktiikalla eteneviä norsuja lasikaupassa. Minusta on suorastaan mahtavaa nähdä, miten ihmiset pyrkivät eteenpäin ja lahjakkuudelle löytyy oma uomansa jossa eteenpäin menevä virta saa valtavan voiman suotuisissa olosuhteissa. Toisaalta on ollut surullista nähdä, miten toiset täysin sokaistuvat siitä, kun näkevät edessään avoimen väylän, joka kutsuu rynnimään eteenpäin vain omia päämääriä tavoitellen huomioimatta muiden tarpeita ja yhteistä päämäärää. Röyhkeys tekee kunnianhimosta tylyn.

Koskaan ei ole myöhäistä? Nyt mietin, joko olisi sopiva sauma lähteä opiskelemaan. Opiskelu aikuisiällä, töiden ja perhe-elämän ohella, vaatii kunnianhimoista asennetta. Edelleenkään ei ole mielessä täysin kirkasta tavoitetta, joten tässähän saattaa pian hurahtaa seuraavat 20 vuotta jatkona väliaikaisratkaisussa.

Miten ihmiset tietää, mitä he haluaisivat työkseen tehdä ja mitä opiskella? Ja ennen kaikkea mistä löytyy se kunnianhimo tavoitteen saavuttamiseksi?

Innostuksen empirismiä

frankfurt 184-1

Ryhdyin tutkimaan omaa innostustani palattuani töihin pitkältä sairaan lapsen hoitovapaalta.

Kynnys palata töihin oli aika korkealla, koska työn painopisteet olivat muuttuneet jo lähtiessäni ja olin kuullut organisaatiomuutoksen mukanaan tuomista muutoksista. Olin töissä puhelinasiakaspalvelussa, joka ei välttämättä ole niitä arvostetuimpia työtehtäviä. Lisäksi asiakaspalvelua ohjasivat tuohon aikaan sellaiset seikat ja tavoitteet, jotka olivat ristiriidassa sisäisten arvojeni kanssa.

Rakastan asiakaspalvelutyötä ja tykkään myös myynnistä. Hankalien asiakastilanteiden kääntäminen voitoksi on aina motivoinut minua. Niitähän työ puhelinaspassa pääosin tarjoaakin. Työhön puutunut ja sen raameihin tyytymätön minä oli intohimoisesti asioihin suhtautuvalle minulle vieras. Päätin lähestyä työtäni uudesta kulmasta ja katsoa löydänkö työssäni innostuksen. Tajusin, ettei esimies voi sitä minulle tarjota ja työn raamit eivät ole käsissäni.

Päätin tehdä itse työstäni maailman parhaan työn. Suljin silmäni yleiseltä asenteelta puhelinasiakaspalvelua kohtaan ja päätin keskittyä siihen faktaan, että se on yksi tärkeä kontaktipiste meidän yrityksessä. Olemmehan sentään tekemisissä meidän asiakkaidemme kanssa. Ilman asiakkaita meidän työllä ei ole merkitystä.

Asiakaskohtaamisessa päätin paneutua aina juuri sen asiakkaan asian hoitamiseen ja pyrin saamaan puhelun päättymään niin, että asiakas koki olevansa edes hieman sitoutuneempi meihin. Hyvä palaute asiakkailta ruokki innostusta lisää ja löysinkin pian työn imun. Moni kollega kyseli, että miten ihmeessä tein sen. En osannut tuolloin vielä selittää asiaa, mutta aloin tutkimaan sisäistä motivaatiota ja innostusta ja törmäsin mm. Frank Martelan kirjoituksiin.

Koska en ollut kuitenkaan huippumyyjä, koin kaikesta huolimatta jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Hyvät myyjät saivat kiitosta ja heidän työtään palkittiin näkyvästi. Heistä tuli mittareita ja vertailukohtia. En enää kuitenkaan halunnut hukata innostuksen tunnettani, vaan annoin sen johdattaa minua eteenpäin. Päätin hakeutua tehtäviin, joissa suoralla myynnillä on pienempi merkitys. Sisäinen asiakaspalvelu silloisessa myynnin tuessa toi mukanaan uudenlaista innostusta ja haastetta. Ja pian jo sainkin tehtäväkseni aloittaa B2B SoMe-aspan rakentamisen ja hoitamisen.

Nyt oltiin jo täsmälleen sisäisen kutsumuksen äärellä! Olen ollut aktiivinen sosiaalisessa mediassa niin pitkään, kun se on ollut olemassa. Lisäksi olen tutkinut ja tarkkaillut sen ilmiöitä. Asiakaskokemus on myös ollut aina sydäntäni lähellä, samoin markkinointiviestintä. Viestintä ja asiakaskommunikointi kirjallisessa muodossa ovat olleet minulle mieluisia asioita ja aika-ajoin mieluisa osa työtehtäviänikin. Nämä kaikki yhdistyivät nyt uudessa työssäni. Toisinaan jopa ajantaju katosi, eikä ylityötuntien kertyminen juuri rasittanut. Lähdin töistä ja tulin töihin onnellisena.

Työssäni kohtasivat siis kiinnostus ja osaaminen. Sain myös sekä toteuttaa itseäni, että ylittää itseni. Koin tekeväni merkityksellistä työtä, koska sain aidosti auttaa asiakkaita ja samalla tehdä yrityksemme arvoja näkyväksi. Työlläni ei ollut myöskään liian tiukkaan asetettuja rajoja, vaan sain rakentaa ne itse löyhästi määriteltyjen tavoitteiden ja ohjeistusten sisään.

Löysin elementit, jotka tekevät minun työstäni mielekästä ja minut työssäni onnelliseksi.

Kun tutustuin Martelan ja muiden Filosofian akatemialaisten, sekä Ryanin ja Decin kirjoituksiin totesin, että olin omakohtaisesti juuri todistanut itseohjautuvuusteorian ja innostuksen syntymisen taustatekijät todeksi.

***

Perehdyimme töissä pienellä porukalla työyhteisöinnostamiseen, sisäiseen motivaatioon ja innostukseen. Tämä teksti syntyi osana tuota projektiamme, mutta päätin julkaista tämän täällä, koska se istuu tänne kuin nenä päähän.

Jälkipuinti

024

Dingle Digitalist Social Business Forum on nyt takana ja oma osuus kollegani Villen kanssa suoritettu.

Julkinen puhuminen seminaarissa ei ole tälläiselle hitaasti ajatuksiaan muodostavalle ihmiselle välttämättä kaikista luontevin tilanne. Toisaalta se on eräs kehityskohteistani ja tavoitteeni, kuten kirjoitin viikko sitten. Minulla on vielä paljon asiaa ja missio, josta haluan viestiä myöhemmin tulevaisuudessa, mutta se on toinen juttu se.

Nyt tiedän, miten valmistautua seuraavaan kertaan paremmin. Olen tyytyväinen, että rohkenin mennä lavalle, mutta en ole tyytyväinen siihen, että niin paljon oleellista jäi sanomatta. En pyytele anteeksi sitä, että en ihan Kirsi Pihan tasolle puheessani yltänyt. Meissä on se ero, että minä en ole puheammattilainen. Aika paljon harjoitusta tarvitaan, jotta tulee vaikuttavaksi puhujaksi.

Iso kiitos kaikille teille, jotka tulitte kuuntelemaan nimeenomaan meidän puheenvuoroa. Kiitos myös tsempeistä, tuesta ja kommenteista niin ennen kuin jälkeenkin puheemme!

***

Sitten muutama sana itse puheenvuorosta.

Olin hieman huolissani etukäteen siitä, että seminaarin erittäin vaativalle asiantuntijajoukolle meidän sanomassamme ei ole mitään uutta. Ettemme kykene herättämään oivallusta tai innostusta. Pahimmissa kuvitelmissani törmäsin jälkikäteen Twitterissä lakonisiin kommentteihin siitä, että puhuimme itsestäänselvyyksiä eikä meillä ollut mitään uutta sanottavaa. Niitäkin tviittejä seminaarien yhteydessä olen joskus nähnyt. Ymmärrän kyllä, jos asiantuntijoille puheemme ei antanut mitään uutta.

Kysymyksiä ja vastaväitteitä tuntui herättävän ainakin se, että  aspan SoMe:ssa kannattaa esiintyä omilla nimillä ja kasvoilla.

On totta, että joskus asiakkaiden palaute ei ole kukkapuskia. Ehkä se on silloin myös ansaittua? Aina ei voi miellyttää kaikkia ja joskus asiakkaan vaatimuksetkin ovat kohtuuttomia. Silloin pitää seistä yrityksen arvojen takana ja jämäkästi osoittaa, miten asia on. Asiakkaita ei toki voi tai kannata kyykyttää, mutta ei yrityksissäkään tarvitse nöyristellä SoMe:lla uhkailun vuoksi. Jos asiat hoidetaan rehdisti ja sopimusten mukaisesti, yhteisymmärrys pitäisi löytyä.

Kun tekee parhaansa, hoitaa asiakkaiden caset loppuun asti, pahoittelee mahdollisia virheitä ja tulee vastaan asiakkaalle mahdollisesti aiheutuneissa vahingoissa, ei pitäisi olla mitään riskiä joutua kenenkään hyökkäyksen kohteeksi. Myönnän, että joskus SoMe:lla uhkailevan asiakkaan raivopäisen kiukuttelun aiheuttama ruuhka viesteissä ja siitä seuraava ylityöllistyminen pännii, mutta se ei uhkaa henkistä eikä fyysistä terveyttä. Vaikka seisoisi päällään, ei someriehujaa saa asettumaan. Aikalisä saattaa sen sijaan rauhoittaa tilanteen ja oman energian voi suunnata silloin vastaanottavaisemmalle asiakkaalle. Tämänkaltainen riehuminen on vähentynyt, kun julkaisimme omat kuvat ja nimet nettisivuillamme.

Riski joutua sekopäisen ihmisen uhriksi fyysisesti on tuolla toreilla ja julkisissa tiloissa varmasti suurempi kuin SoMe:ssa. Ymmärrän kyllä, että asia huolettaa. Jos puhutaan asiakkaiden arvostamisesta ja H2H kohtaamisesta, on käsittämätön ajatus, että aspan pitäisi samalla saada pukeutua naamareihin ”oman turvallisuutensa vuoksi”.

Pelko sisällöttömästä puheesta oli turha, sillä palautteen perusteella innostimme ja rohkaisimme ihmisiä esimerkillämme valtaamaan SoMea. Tavoitimme siis hyvin ensisijaisen kohderyhmämme. Vielä on paljon niitä, kenelle SoMe-aspa ja digitalisaatio on uutta ja ehkä vierastakin. Seminaarissa oli yllättävän monta ensikertalaista! Lisäksi tavoitteenamme oli, että puheestamme löytyy sisältöä ja lainattavia ajatuksia tviitteihin. Oli ilahduttavaa nähdä, että onnistuimme tässä.

Ehkä onnistuimme osaltamme myös riisumaan SoMe-aspasta turhaa mystiikkaa ja glooriaa.

Osa peloista ja epävarmuudesta lähteä viemään yritystä digitalisaation polulle ja aspaa SoMeen liittyy siihen, että asioista on tehty ja tehdään niin korkealentoista. Itse olen sitä mieltä, että jos haluaa saada viestin perille ja asiasta voi puhua yksinkertaisesti, siitä pitää puhua yksinkertaisesti. Koitappa pyytää joskus asiantuntijaa sanomaan suomeksi asia, josta hän luennoi vierailla termeillä! Jos hän ei siihen pysty, tuskin on itsekään sisäistänyt asiaa. Kuinka silloin voi viedä viestiä ja ymmärrystä eteenpäin? Minun ja Villen missio on kääntää digitalisaatiodiibadaabaa kansankielelle.

SoMe:ssa on kyse läsnäolosta ja sen voima on nimenomaan vuorovaikutteisuudessa. Monet tuntuvat miettivän ensin tekniikkaa, ohjelmia, automatisointia ja mittareita, sen sijaan että mietittäisiin, miten hyödyntää ihmisten osaamista ja vuorovaikutteisen ympäristön tuottamia mahdollisuuksia. Tähän liittyi myös meidän puheenvuoromme ydin.

Koostan vielä puheestamme blogikirjoituksen, olkaahan kuulolla!

 

 

Passion Capital

076

”Miksi jotkut menestyvät, vaikka heidän voisi odottaa epäonnistuvan”

Kuuntelin Yle Areenasta podcastina Jari Sarasvuon tunteikkaan monologin Intohimosta, otsikolla ”Alkeellisempiinkin päätöksiin tarvitaan tunteiden tukea” (22.2.2016). Hän käsitteli siinä tarinoita ihmisistä, joiden ei olisi olosuhteiden valossa pitänyt menestyä, mutta jotka intohimonsa ajamina lopulta nousivat kohti menestystä.

Monologi oli erittäin mielenkiintoinen ja se herätti itsessäni liikehdintää ja tarpeen kirjoittaa aiheesta tänne. Olenhan teeman parissa itsekin jonkin verran ajatuksiani uittanut viime aikoina.

”Mitkä ovat ne tekijät, jotka suojelevat ihmisiä, joka ovat todella ahtaalla ja joiden kuuluisi sortua oman epäonnistumisensa alle, mutta jotka nousevat sieltä kukoistukseen?”

Tätä on tutkinut mm. psykologian tohtori Rom Brafman, jota Sarasvuo monologissaan siteerasi useaan otteeseen. Brafman on tutkijana kiinnostunut mm resilienssistä ja voimaantumisesta. Hän on kirjoittanut aiheesta teoksen nimeltä ”Succeeding When You’re Supposed to Fail: The 6 Enduring Principles of High Achievement”, jonka ydinpointit Sarasvuo nosti esille seuraavan lähteyksen jälkipyykissä. Tunnekuohussaan kun unohti nostaa ne esille tässä lähteyksessä. Sattuuhan sitä. Tunne ohjaa toimintaa…

Tässä lyhyesti ja vapaamuotoisesti muistiinpanoni, jotka kirjoitin podcastin aikana. Brafmania mukaillen, Jari Sarasvuon sanoin, Ne Tekijät, joiden avulla resilienssi kehittyy:

  1. Elämä on sitä, mille annat huomiosi. Kohtalo määrittyy sen mukaan, mitä merkityksiä annat asioille, joihin kiinnität huomiosi.
  2. Mitä ikinä sulle tapahtuukin, focusoi omaan kykyysi toimia tilanteissa!
  3. Ihmisen on syytä etsiä rakentavampia merkityksiä asioille. Tukea ajatusten ja asenteiden muokkaamiseen saa mm. kirjallisuuden avulla.
  4. Pysy tyynenä, eteenpäin mennen ja sitoutuneena kiinni siinä, mikä on tärkeintä.
  5. Pysy polullasi. Jos harhaudut siltä, pääse takaisin sille!
  6. Ole itsellesi armollinen ja suhtaudu huumorilla kaikkeen muuhun.
  7. Etsi, ansaitse ja huoli apua. Ole avun arvoinen, älä yritä pärjätä yksin.
  8. Salli itsesi inspiroitua! Hengellinen energia, innostus, inspiraatio, intohimo ovat tärkeää polttoainetta tavoitteiden saavuttamiseksi. Älä anna olosuhteiden tukahduttaa oikeutta innostuksen liekkiisi.

Miten sitten oppia hallitsemaan ajatuksiaan ja tilanteita? Pitääkö olla yli-ihminen? Uskon, että lähestulkoon kuka tahansa voi kehittää resilienssiään. Tarvitaan vain sisäistä motivaatiota. Tahdotko sinä selviytyä?

Sarasvuo mainitsi monologissaan myös Julian B Rotterin, joka on kehittänyt ja tutkinut mm. Sosiaalisen oppimisen ja  Hallintakäsityksen teorioita.

Hallintakäsitys jaetaan sisäiseen- ja ulkoiseen hallintakäsitykseen. Ihmiset, joita ohjaa sisäinen hallintakäsitys, kokevat, että he hallitsevat elämäänsä ja voivat vaikuttaa asioiden kulkuun. Ulkoisen hallintakäsityksen varassa toimivat ihmiset sen sijaan uskovat kohtalon, sattuman tai vaikutusvaltaisten ihmisten vaikuttavan elämänsä kulkuun.

Tutkimusten mukaan hallintakäsitys vaikuttaa yksilön motivaatioon tavoitteiden saavuttamiseksi. Korkean sisäisen hallintakäsityksen omaava henkilö todennäköisesti menestyy paremmin, koska hän pyrkii kohti menestystä ja uskoo kykyihinsä selviytyä haasteista. Korkean ulkoisen motivaation omaava sen sijaan ei ole vahvasti motivoitunut panostamaan tavoitteen saavuttamiseen, koska hänen käsityksensä mukaan tulos ei ole kiinni hänen panostuksestaan. Kannattaisiko muuttaa polariteettia?

Ihminen pystyy kehittymään ja oppimaan ulos vahingollisista toiminta- ja ajatusmalleista. Resilienssiäkin voi kehittää. Kuten Sarasvuo monologissaan totesi; ”Jos haluaa muuttaa maailmaa, täytyy olla intohimoa!”

Itsensä kehittäminen ja menestyminen käynnistyy samasta polttoaineesta; intohimosta. Ruoki siis intohimoasi!

Sisältö ja sen pääosan esittäjät

006-20150813Tällä hetkellä SoMe:ssa puhutaan tosi paljon sisällöistä ja sisällöntuottamisesta.

Milloin sitä on liikaa tai liian vähän, tai sitten se on vääränlaista, huonosti tuotettua, epäkuranttia tai ei-kiinnostavaa. Hyvääkin sisältöä varmasti mahtuu ankarimmankin puritaanin mielestä joukkoon. Mutta mitä on se ”hyvä sisältö”?

Minusta hyvä sisältö: 

  • tuottaa lisäarvoa
  • on oikeassa kohde- ja viiteryhmässä
  • on mielekkäässä kontekstissa
  • joko viihdyttää tai
  • on hyödyksi lukijalle

Myös työssäni joudun miettimään sitä, mitä on hyvä sisältö. Teen työtä yritysasiakkaiden kanssa ollen osa tiimiä, joka tuottaa SoMe-kanavissa niin asiakaspalvelua kuin sisältöäkin meidän yrityksen B2C ja B2B -asiakkaille.

Pyrimme  kertomaan paitsi meidän palveluista asiakaslähtöisesti ja nostamaan esille asiakkaita puhututtavia juttuja, myös vastaamaan yleisesti usein kysyttyihin kysymyksiin, jotta  edes osa asiakkaista löytäisi vastauksen ilman, että tarvitsee soittaa asiakaspalveluun. Asiakaslähtöisen sisällön tuottamisen tarve syntyykin usein ”ad hoc”, nimittäin kun joku asia nousee tapetille, siihen on järkevintä tarttua heti. Siitä huolimatta pitäisi pystyä toimimaan suunnitellusti ja kunnioittaa yhteistä sisältökalenteria. Sisällön tuottamisessa pelkkä roiskiminen ja irroitteleminen  harvemmin toimii.

Meidän tuottama sisältö kilpailee tilasta markkinoinnin viestien kanssa. Ei aina ihan helpoin homma, koska sisällön tärkeyttä ei voi pisteyttää, mutta intressejä sisällön näkyvyyden saamiselle on niin liiketoiminnalla, tuotepäälliköillä, markkinoinnilla kuin asiakaspalvelullakin. Lisäksi sisältömme kilpailee muiden yritysten sisältöjen kanssa. Ei muuten ole ihan helppoa saada ääntään kuuluville kohinassa, josta SoMe-kanavat ovat tänään jo aivan turvoksissa!

Pääosassa Yrittäjät
Saimme B2B-kollegoideni kanssa idean, että haluamme nostaa itse asiakkaat, eli yrittäjät pääosaan. Aspa hyppäsi siis tien päälle haastattelemaan yrittäjiä ja kuvaamaan nuo haastattelut videolle. Jälki on toki myös sen näköistä, koska asialla ei ole markkinoinnin ja videotuotannon ammattilaiset. Mielestäni näin saa tässä tapauksessa ollakin. Toivottavasti aitous ja idean erilaisuus toimii!

Yrityksen ei tarvitse olla meidän asiakas, sillä tällä kertaa me emme ole pääosassa. Tähän sisältyy myös viesti itsessään, jota kollegani Ville avaa sarjan starttikirjoituksessa. Valintakriteerinämme toimi yrityksen mielenkiintoisuus ja se, että yrittäjällä voisi olla viestittävää tai innostusta jaettavaksi muille yrittäjille. SoMe-työläisinä halusimme keskustella myös SoMe:sta ja digitalisaation mahdollisuuksista, mikä taas linkittyy luontevasti meidän yrityksemme toimialaan. Samalla haluamme viestiä, että kuljemme digitalisaatiossa pienempienkin yrittäjien rinnalla. Löydät kaikki sarjan videot tuolta Sonera Klaanista ”Yritystuotteet ja -ratkaisut” ketjun alta.

On ollut todella mielenkiintoista tavata eri alan yrittäjiä haastatteluiden myötä ja kurkata sellaisille poluille, joiden en ollut ehkä koskaan ajatellut olevan oma polkuni. Kynnys yrittäjyyteen on kyllä tämän matkan varrella madaltunut! Itselle ehkä parasta antia haastatteluissa on ollut yrittäjyyden syvempi ymmärtäminen ja oivallus siitä, miten yksin yrittäjät ovat kaikkien haasteiden kanssa. Yksinyrittäjän pitäisi muuntautua niin moneen rooliin ja kaiken lisäksi ehtiä vielä olemaan läsnä SoMe:ssa ollakseen olemassa! Moni yrittäjä oli hyvin kyennyt ratkaisemaan näitä ongelmia ja toivottavasti videoiden myötä muut yrittäjät saavat hyviä vinkkejä.

En tiedä, onko videosarjamme ollut sitä kaivattua laadukasta sisältöä, mutta ainakin se on kiinnostanut ihmisiä! Mitä mieltä sinä olet?

Toivottavasti kohtaamieni yrittäjien myötä osaan jatkossa tehdä myös enemmän yritysiakkaita hyödyttävää ja kiinnostavaa sisältöä. Lisäisinkin hyvän sisällön kriteereihin sen, että sen täytyy olla H2H, eli täytyy tuntea kohderyhmänsä, jotta osaa viestiä juuri sille.

Intohimoinen suhtautuminen

Viisas mies on tuumannut:

”Intohimoa ei löydä tyytymällä elämään, joka on vähemmän kuin elämä, jonka kykenet elämään.”

Lause sai tajuntani suorastaan räjähtämään. Se kiteytti jotenkin kaikki ne viimevuosieni kelat, joiden myötä olen prosessoinut elämää ja elämän mielekkyyttä.

Intohimon ymmärsin jo aikaisemmin olevan yksi oleellinen osa elämän mielekkääksi kokemista, mutta en osannut analysoida sitä sen tarkemmin. Ajatus kolahti paikoilleen, kun törmäsin netissä artikkeliin intohimoisesta elämään suhtautumisesta.

Olen kokenut sen, kun intohimo katoaa elämän ruuhkavuosissa. Ja nyt en puhu seksuaalisesta intohimosta, vaan intohimosta elämää ja tekemistä kohtaan. Muutama vuosi sitten kirjoitin ”tavoitepäiväkirjaani” ajatuksen siitä, että haluan löytää intohimon tekemiseen. Oivalsin, että intohimo ei tule ulkoapäin eikä se synny tekemisestä vaan se syntyy sisältäpäin ja ruokkii tekemistä. Mutta miten herättää sammumaan päässyt intohimo?

En tiedä, miten se kävi. Riittikö, että tiedostin asian ja annoin itselleni luvan tehdä asioita, joista pidän ja olla tekemättä niitä, joista en pidä? Joka tapauksessa aloin ottaa käyttööni enemmän vahvuuksiani, suunnata tekemistäni niiden myötäisesti. Aloin haastamaan itseäni ja iloitsemaan onnistumisista ja epäonnistumisista. Otin epäonnistumiset haasteena, ajattelin, että ne ne vasta opettavatkin. Ja niinhän se on! Kehittyminen on mielettömän palkitsevaa ja se synnyttää positiivista flowta, joka imaisee mukaansa.

Aikaisemmin ajattelin, että minun täytyy tulla joksikin ja saavuttaa hieno ammatti, jotta voin alkaa toteuttaa itseäni ja tehdä asioita intohimoisesti. Mietin, että opiskelen työn ohessa jonkin arvostetumman ammatin ja sitten alan tekemään asioita intohimoisesti. Lopulta oivalsin, että ei sillä niin ole väliä MITÄ tekee vaan merkityksellistä on se, MITEN sen tekee. Omassa työssäni päätin vaihtaa asennetta ja tekemisen moodia. Ei se työ sen kummallisemmaksi muuttunut, mutta siitä tuli mielekkäämpää.

Olen aina tykännyt asiakaspalvelutehtävistä, mutta eihän sitä työtä kukaan muu juuri arvosta. Päätin omassa elämässäni ja omassa mittakaavassani tehdä siitä ihan huippuduunia ja se kuulkaa on kivaa, kun asennoituu tekemiseen intohimolla. Miksei tehdä niin, jos se samalla muokkaa työn tekemisestä mielekkäämpää? Satun kuitenkin tällä hetkellä tekemään työtä, johon kuuluu asiakaspalvelu ja minulla on mahdollista tehdä sitä hauskemman kautta, right?

Työn vaihtaminen on aika hankalaa, työlästä ja tässä taloustilanteessa se saattaa olla mahdotontakin. Aina voi kuitenkin vaihtaa asennetta ja päättää tehdä työnsä intohimon kautta. Sama toimii arkielämässäkin. Kannattaa kokeilla, kuinka paljon hauskempaa on sen iänikuisen jauhelihakastikkeen tekeminen, kun tekee sen intohimon kautta.