Empatian puute on syöpä

206

Mitä ihmettä some teki meille?

Tuoko some kenties vain esille sen, mikä aikaisemmin pysyi pienemmissä ympyröissä tai jopa kokonaan piilossa? Mistä kumpuaa tämä nykyajan empatian puute, ylimielinen suhtautuminen kanssakulkijoihin ja uskallus raadella julkisesti toistemme ominaisuuksia?

Emme tiedä, minkälaisia jälkiä ylimielinen tai huumoriin verhottu piikki some-kanavassa ihmiseen jättää.

Kun lapseni sairastui vakavasti ja olimme TAYS:n lasten syöpäosastolla ensimmäisiä viikkoja, sain lukea eräällä suljetulla keskustelusaitilla juuri tälle osastolle harjoitteluun tulleen sairaanhoitajan kauhistelua siitä, miten järkyttäviä syöpälasten vanhemmat ovat ja heidän vuoksi työ on helvettiä. Hän ruoti asiaa jokseenkin syvällisesti ja pitkään. Se järkytti minua tuossa tilanteessa syvästi ja jätti arvet sieluun ikuisesti, vaikka todennäköisesti minulla ei ollutkaan osuutta tämän hoitajaparan kokemuksiin. Lapsen sairastuminen vakavasti tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja oli toki jo itsessään kipeä ja akuutti asia. Tilannetta ei suinkaan helpottanut lukemani kritiikki samassa tilanteessa olevista vanhemmista.

Tilanne sairaalassa, kun lapsi on sairastunut vakavasti, on yleensä kaoottinen. Syöpä tulee tilaamatta, ennakoimatta ja useimmiten elämäntilanteeseen, jossa ei olisi tilaa sellaiselle vastoinkäymiselle. Vanhemmilla ei ole minkäänlaista valmiutta asiaan ja aika harvalla on ymmärrystä tai kokemusta 24/7 sairaalaelämästä. Vanhempaa kurittaa pelot, huoli ja järkytys. Elämässä voi olla muitakin haasteita, joiden yhteensovittaminen vakavaan sairauteen ja sen vaatimiin asioihin on joskus mahdotonta. Olen aika varma, että tuossa tilanteessa moni vanhempi voi käyttäytyä oudosti ja jopa huonosti. Minusta se olisi luonnollista ja jopa odotettavaa.

Miten olisi myötätunto ja empatia?

En tiedä, millä tolalla tuon sairaanhoitajan empatiakyky oli, mutta ehkä hänelläkin oli elämässään haasteita, joka nyt sitten purkautui näin – ehkä kyse oli silkasta ajattelemattomuudesta. Yritän ymmärtää.

Toivon, että ammatissaan hän on kehittänyt jonkin tason empatiakyvyn itselleen. Olisin toki voinut nuo kirjoitukset ottaa talteen ja viedä ylilääkärille, mutta jätin sen tekemättä. Ammatillisen uran tuhoaminen tuskin olisi omaa oloani helpottanut. Päinvastoin. Myötätuntoni oli ja on kuitenkin syöpälasten vanhempien puolella.

Jos ihminen mokaa tai käyttäytyy huonosti, kannattaisi ennen julkista huutelua ja tuomitsemista miettiä, voisiko taustalla olla jokin akuutti kriisi. En tarkoita, että mokia ja etenkään huonoa käyttäytymistä tarvitsisi painaa villaisella, mutta lähestymistapaa ja sanoja voisi miettiä huolellisesti.

Sanoilla voi jopa murtaa ihmisen.

Ihminen voi mokata, somessakin. Se voi tapahtua kenelle tahansa.

Lynkkaaminen käynnistyy yleensä yleisön tulkinnan perusteella ja se tulkinta on aina sidoksissa tulkitsijan omaan historiaan. Reaktio on peili sinusta, ei totuus viestijästä. Tulkintoja on yhtä monta kuin tulkitsijoita. Tähän liittyykin viestinnän vaikeus; viesti saa merkityksen vasta tulkitsijan vastaanottaessa viestin. Siksi kannattaa miettiä toisenkin kerran, ennen kuin postaa someen jotain arveluttavaa.

Kriisiviestintään saa apuja ja normaalilla järjellä pärjää pitkälle. Anteeksipyynnöllä saa jo paljon anteeksi, mutta aina ei sekään riitä. Tai mokaaja ei edes ehdi pyytää anteeksi, kun laajamittainen mosh pit on jo käynnissä. Somessa se tapahtuu niin nopeasti ja siitä tuntuukin tulleen suurta sirkushuvia. Alkavia somekohuja ruokitaan ja naakat kerääntyy haaskalle värisyttämään siipiään. Ilmiö on mielestäni ihan sairas.

Huonosta käytöksestä saa moittia. Se on ihan ansaittua. Mutta toive siitä, että ihmisen loppuelämä menee pilalle somemokan vuoksi tai että tämä kuolee, on jokseenkin sivistymätöntä ja alhaista,  tällaista on nähty mm. Teri Niitin tai Petteri Järvisen tapauksissa. C’moon ihmiset!

Kohti kutsumusta

stuttgart

Kesäloman alussa hyppäsin lennosta opiskelumoodiin.

Nappasin 5 opintopistettä muotsikasta Digikuvauskurssilta ja kävin mm. fasilitointiin liittyvässä workshopissa (mikä oli järisyttävän innostavaa ja on aika oleellinen osa innostamista — innostajaksi tavalla tai toisella haluan kasvaa). Viime kesänä tuli myös opintopisteitä Lifestyle -blogikurssilla. Pistää nyt vähän mietityttämään. Pitäisikö ottaa ja opiskella polkuopintoja muotsikasta, mikäli en hakemaani kouluun pääsekään?

Jos minulla olisi ollut aikanaan fiksu opinto-ohjaaja ja itsellä enemmän rohkeutta, olisin varmaan lukion jälkeen hakenut opiskelemaan jotain visuaalista… Vaihtoehdoista ei silloin siellä tynnyrissäni ollut tietoa, eikä opinto-ohjaaja pitänyt ajatustani pakkaus- ja julistesuunnittelusta järkevänä. Se ei kuulemma ollut ammatti tai ainakaan sellainen, joka työllistäisi. Kai nyt 90-luvullakin tällainen ammatti oli? Pyrin nuorena aikuisena, toisen lapsen saatuani, opiskelemaan graafista suunnittelua Rovaniemelle, mutta pääsin vain varasijalle ja ajattelin että pitäkää tunkkinne, en kelpaa.

Olen vastustanut ajatusta luovasta duunista noista päivistä lähtien ja ajatus Oikeista Töistä on iskostunut syvälle selkäytimeeni asti. Luova duuni on niille Oikeasti Lahjakkaille.

Viimeiset neljä vuotta olen saanut maistaa luovan työn reunaa ja olen huomannut, että se on niin minua kuin olla voi, vaikka pahasti on tarvittavia taitoja uupunutkin. Niitä taitoja olen hankkinut workshopeissa, lyhytkoulutuksissa ja itseopiskellen ja olen ollut enemmän kuin innostunut. Olen ymmärtänyt mistä sisäinen motivaatio ja työn imu kumpuaa ja mikä merkitys sillä on työhyvinvoinnille.

Osittain siksi varmasti minua työhön liittyvät muutokset korpeavatkin. Olin suunnitellut ja olisin halunnut kehittyä juuri noissa taidoissa lisää. Toisaalta tämä on hyvä hetki miettiä ihan aikuisten oikeasti mitä haluan isona tehdä ja ylipäätään ammattitaidon kehittämistä ja laajentamista. Urakiito ei ole minua varten, mutta osaamisen ja näkemyksen laajentaminen kiitos kyllä!

Sain siis lopulta näiden YT-neuvotteluiden lopputulemasta potkua jo pidempään mielessä pyörineisiin ajatusten tynkiin. Ei huono ollenkaan!

Viestintä nyt ja huomenna

Wartsila_Digit

Olin kuuntelemassa kevään viimeistä Digitalist-tapahtumaa ja haluaisin jakaa muutaman ajatuksen puheenvuoroista innostuneena.

Esityksissä käytiin aika hyvin läpi teknologian aiheuttamia muutoksia ja sen tarjoamia mahdollisuuksia viestinnässä nyt ja lähitulevaisuudessa. Viestintähän ei ole enää pelkästään viestintäjohtajan tai viestintäasiantuntijan vastuulla, joten tämän pitäisi kiinnostaa jokaista asiantuntijaa.

Somen hyödyntäminen viestinnässä eri aloilla

Puheenvuoroista Vihreän Liiton Ville Niinistö kertoi miten ja miksi Vihreät käyttää poliittisessa viestinnässä hyödykseen sosiaalisen aikakauden ja SoMe:n  lainalaisuuksia ja kulttuuria. Hyvä esimerkki oli esimerkiksi se, että yleiset ympäristöpoliittiset faktat ja ilmastonmuutokseen liittyvät kirjoitukset eivät välttämättä ihmisiä kiinnosta, mutta kun saman asian viestii esimerkiksi Saimaan norpan kautta, viesti kiinnittää huomion ja menee perille ikäänkuin vaivihkaa.

Mielenkiintoinen tarina viestinnän ja sosiaalisen aikakauden ilmiöiden hyödyntämisestä oli myös uudenlaisen lakitoimiston Fondian perustajan puheenvuorossa. Viestinnän keinoin voidaan tehdä etäisellä ja vähän tylsällä alalla toimivasta yrityksestä kiinnostava ja mediaseksikäs. Digitalisaatio uhkaa myös perinteisiä aloja ja tässä Fondia on mielestäni ottanut loistavasti edelläkulkijan roolia, vai mitä mieltä olet ajatuksesta, että sulla olisi pian lakimies taskussasi?

Erittäin innostava puheenvuoro oli myös Tekesin Digijumala Pekka Sivosella tulevaisuuden visioista ja mahdollisuuksista. Mahdollisuuksista, jotka ovat ihan käsissämme, jos vain osaamme hyödyntää niitä! Puheenvuoro oli sellainen informaatiotykitys, että en lähde sitä tässä enempää ruotimaan. Suosittelen katsomaan sen jälkitallenteena. Linkki tallenteeseen on tekstin lopussa.

Kat_Digitalist

Vinkkejä kriisiviestintään

Kannattaa kuunnella ja erityisesti katsoa myös Katleena Kortesuon ytimekäs ja selkeä esitys kriisiviestinnästä. Katleena on mielestäni yksi Suomen parhaista henkilöbrändeistä, sillä hän edustaa koko olemuksellaan asiantuntijarooliaan. Hän ei tee sitä vakavasti, vaan mieleenpainuvalla tavalla ilman, että hömppä tekee hömppää vaikutelmaa. Katso esitys ja pistäppä merkille, miten Katleena hyödyntää viestinnän keinoja kertoessaan viestinnästä.

Katleenan kolme vinkkiä kriisiviestintään:

  • ÄLÄ PELÄSTY
    Pelästynyt ihminen ei osaa toimia rationaalisesti ja tähän liittyy riski sytyttää kriisipesäke ilmiliekkeihin. Kukaan ei halua kohuja ja kriisejä, mutta niihin kannattaa silti valmistautua etukäteen. Ennakointi helpottaa reagoimista, joten sanoita mielessäsi valmiiksi vaikkapa somekohuun vastaaminen, selvitä mistä saat tarvittaessa viestintään apua ja älä panikoi. Mikä parasta, kriisi on aina paikka vahvistua ja vahvistaa positiivisesti asiakaskokemusta!
  • OLE NOPEA
    Nopea reagointi on tärkeää, ettei joku muu ota tilaa haltuun. Kun otat kopin kohusta nopeasti, pääset määrittelemään termin, jolla julkisuudessa asiasta puhutaan. Parhaassa tapauksessa mitään helvetillistä roihua ei pääse edes syntymään. Kannattaa ottaa someseuranta käyttöön, sillä se paljastaa alkavan kriisin nopeasti ja saat mahdollisuuden reagoida silloin, kun siitä on eniten hyötyä.
  • VISUAALISUUS
    Kun tehdään viestintää, visuaalisuus on tärkeää. Elämme aikakautta, jossa visuaalisuus on korostunutta. Sillä, miten pukeutuu ja elehtii, on valtava merkitys, etenkin tilanteessa, jossa jo valmiiksi kriittinen huomio on kohdistunut viestijään. Aivomme ovat kehittyneet historian aikana ottamaan vastaan viestejä toisiltamme ja samalla tulkitsemme asioita kulttuurisidonnaisesti. Pukeutuminen, värit ja elekieli vaikuttavat viestin tulkintaan voimakkaasti. Maksimoi siis onnistumisen mahdollisuus panostamalla visuaalisuuteen!

 

Jokainen puheenvuoro oli äärimmäisen kiinnostava ja inspiroiva. Suosittelen lämpimästi katsomaan tallenteen!

Miten someaspa hyödyttää liiketoimintaa?

360

Palataanpa vaihteeksi perusasioiden äärelle!
Minulle esitettiin vastikään kysymys:

”Miten someaspa hyödyttää liiketoimintaa?”

Todellakin! Yritysjohto joutuu miettimään tätä kysymystä. Meille someaktiiveille saattaa tulla yllätyksenä, että päättävä taho näkee someaspassa vain kuluerän, eikä se tee päätöstä resurssien siirtämisestä someen vain sen takia, että joku väittää, että somessa nyt vaan pitää olla. Miten niin pitää olla?

Kolme syytä, miksi yritysten täytyy olla somessa

Faktaa on se, että yrityksen kannattaa avata someprofiilit jo pelkästään siitä syytä, että jos se ei sitä tee, joku tekee sen kuitenkin. Eli käy kuten VR:lle aikanaan; joku avasi pilailutilin ja hassutteli aikansa yrityksen kustannuksella.

Toisekseen yrityksen kannattaa olla somessa siksi, että asiakkaatkin ovat siellä. Somessa jaetaan kokemuksia ja näkemyksiä yrityksistä. Kun ollaan läsnä samoissa kanavissa asiakkaiden kanssa, pysytään kärryillä siitä mistä puhutaan ja samalla voidaan reagoida puheisiin.

Kolmanneksi kilpailija on siellä kuitenkin! Miksi ihmeessä kukaan antaisi kilpailijoille etulyöntiaseman markkinoilla? Sehän on sama ohjaisi asiakkaansa kilpailijan syliin.

Mitä siitä seuraa, kun yritys avaa sometilit?

Kun yritys avaa tilin someen, asiakkaille se luo mahdollisuuden vuorovaikutukseen ja asiakaspalvelun saamiseen.

Olipa tili asiakaspalvelutili tai ei, asiakkaat kommentoivat ja lähettävät viestejä yrityksen julkisille someseinille tai yksityisviestillä postilaatikkoon. Jos asiakkaiden viesteihin ei reagoida tai asiakas ohjataan johonkin muuhun kanavaan, se on pitkä miinus asiakaskokemukseen (ja samalla voi jäädä kauppaakin tekemättä). Asiakas voi tälläisessa tilanteessa myös päätyä kilpailijan asiakkaaksi, mikäli tähän saa näppärämmin yhteyttä somen kautta.

Kannattaako somessa tarjota asiakaspalvelua?

On ihan validia miettiä, kannattaako valjastaa sometilit asiakaspalvelukäyttöön vai ei. Se vaatii oikeasti resursseja eikä riitä, että joku vähän vasemmalla kädellä muun työn ohessa käy vastailemassa asiakkaiden kysymyksiin.

Yritykset usein avaavat sometilit markkinointiviestintää silmällä pitäen. Ajatellaan, että se on hyvä ja edullinen keino harjoittaa markkinointia. Harva kuitenkaan seuraa mainostilejä somessa! Itse en ymmärrä, miksi tähän panostetaan, sillä se menee ihan hukkaan, jos kukaan ei seuraa.

Mitäpä jos yhdistettäisiin somessa aspan, viestinnän, myynnin ja markkinoinnin voimat (virtuaalitiimi)?

Mitä pitää ottaa huomioon, kun aspa tuodaan someen?

Aspan rooli somessa on erilainen kuin vaikkapa puhelinaspassa. Tai ainakin se kannattaa rakentaa somen tarjoamia mahdollisuuksia silmällä pitäen. Mielestäni asiakaspalvelua ei kannata tuoda someen tiukasti määritellyllä ja kapealla roolituksella.

Someassa toimivan täytyy kyetä reagoimaan nopeasti, oivaltamaan asiayhteyksiä, omata sopivasti huumoria ja laajalla kattauksella tietoa sekä ymmärtää myös se, milloin on tosi kyseessä. Paineensietokykyä siis tarvitaan, samoin rohkeutta ja kykyä nähdä laajempia kokonaisuuksia. Someaspassa tehdään töitä julkisesti ja yleensä nopeassa tahdissa.

Erittäin tärkeää on miettiä resurssit kuntoon;  tekijöiden henkisen ja muun pääoman lisäksi pitää varata oikea määrä ihmisiä työhön. Jos viestejä tulee kanaviin vähän, monenko ihmisen resurssit kannattaa varata tähän? Yksi ihminen voi päivystää kanavia 8 tuntia. Yhden ihmisen varaan ei voi kuitenkaan someaspaa rakentaa. Onko tarvetta pitää asiakaspalvelua kanavissa auki mihin aikaan? Miten hoidetaan sairaus- ja loma-ajat? Miten varaudutaan kriisitilanteisiin?

Jos taas ei haluta panostaa resursseihin ja tuoda aspaa someen, niin sometileillä kannattaa selkeästi ilmoittaa, että kanava ei ole asiakaspalvelukanava ja linkata selkeästi sinne, mistä asiakaspalvelua saa. Samalla yksityisviestimahdollisuus kannattaa estää. Tässäkin tapauksessa jonkun täytyy kanavia päivystää ja olla valmiina ottamaan koppia kommenteista, koska niitä tulee.

Miten someaspa hyödyttää liiketoimintaa?

Lähtökohtaisesti someaspa on erittäin kustannustehokas tapa toimia koska:

  • Kanavissa olo ei itsessään maksa mitään.
  • Asiakkaiden helposti tavoitettavissa, koska asiakkaat ovat jo samassa paikassa.
  • Julkinen vastaus asiakkaalle voi vastata myös monen muun asiakkaan ongelmaan.
  • Lisäksi jos aspa tekee proaktiivisesti sisältöä, voidaan vastata akuutteihin ja nouseviin kysymyksiin jopa ennen kuin asiakkaat heräävät kyselemään, eikä näin ollen kaikki asiakkaat ole jonottamassa puhelinaspaan.

Someaspa parhaimmillaan siis vähentää painetta muissa kanavissa, parantaa asiakaskokemusta ja vaikuttaa yrityksen brändimielikuvaan.

Alihyödynnetty mahdollisuus mielestäni on (sosiaalinen) myynti. Se taas vaatii, että yritykset rohkenee palkata someaspaan riittävästi väkeä. Alimitoitettu resurssi ylipäätään kääntyy äkkiä negatiiviseksi asiaksi bisneksen kannalta. Ei riitä, että someaspaan palkataan resursseja kontaktimäärän perusteella ja vain siksi, kun ”someaspa pitää olla”.

Jos aspa tuntee asiakkaansa ja heidän mielenkiinnon kohteensa ja osaa hyödyntää tätä tietoa, voidaan saada aikaan kasvua myynnissä. Lisäksi voidaan napata ”lennosta” potentiaalisia asiakkaita, jos vain ollaan kanavissa aktiivisesti läsnä.

Kuinka monella yrityksellä on varaa olla hyödyntämättä niitä mahdollisuuksia, joita someaspa tuo mukanaan?

 

 

Huonoja uutisia

newsHirvittävän huonoja uutisia on viime aikoina tunkenut silmät ja korvat täyteen. Lehtien otsikot ovat raflaavia, katastrofifiilistä maalailevia ja sen pohjalta myös keskustelupalstat ovat täynnä rähinää.

Huonot uutiset koskettavat monia, monia perheitä ja yhteisöjä. Työpaikkoja menetetään, perusturva horjuu ja kahtiajakautumista edistävät tekijät tuntuvat vahvistuvan kaikilla elämän osa-alueilla.Meillä ei ole todellakaan helppoa.

Mutta ketä se huonojen uutisten paisutteleminen oikein palvelee? Haluammeko me ihmiset tosiaan jatkuvaa katastrofia, traumaa ja negatiivista energiaa? Tiedän, että se energia pyörii kuin sentrifugi, jossa tietty lataus tiivistyy ja antaa voimaa ja samalla pitää tehokkaasti vallassaan. Nähnyt sitä, ollut sen pyörteissä ja pyörteisen uhrina. Pyristelin irti, pääsin irti. Kaikilla ei ole siihen joko voimaa tai halua.

Ihmettelen, miksi yhteiskuntamme ja media pyörii pitkälti negatiivisella energialla. Se todennäköisesti myy, mutta miksi?

Miten olisi, jos näissä tilanteissa media loisikin tsemppihenkeä, valaisi uskoa tulevaisuuteen, etsisi tilanteissa ne rakentamista kestävät kohdat, ne voimavarat ja vahvuudet ja kannustaisi ihmisiä tukemaan toisiaan? Miksi ei suojata herkimpiä yksilöitä ahdistukselta vaan provosoidaan sitä? Ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki…

Mietin tässä eräänä hieman haastavampana päivänä töissä myös sitä omaa energiaani, sitä, miten helposti se negatiivinen pyörre veisi mukanaan. Kun järjestelmät ei toimi, kun yrityksen sisäiset prosessit takkuavat ja oma osaaminen on riittämätöntä — ja kun jotkut asiakkaatkin välillä käyttäytyvät ääliömäisesti — silloin oma Valonööriys mitataan. Negatiivisuuden vastustaminen vaatii valtavasti energiaa. Välillä puhisen ja päräytän perkeleitä, mutta nykyisin teen sen lähinnä periaatteesta ja tottumuksesta.

Yhä vahvemmin haluan valita toisenlaisen tunnetilan. En siis tarkoita sitä, että tietoisesti sulkisin silmäni maailman vääryydeltä ja työntäisin pääni kokonaan puskaan. Paha on, ahdistus on, epäjärjestys on, toimimattomat systeemit on, ärtymys on, epätasa-arvoa on. Niistä voi ja pitää puhua, tottakai.

Mutta jos se jää puhumiseen tai jäämme kiinni siihen, niin se luo samalla upottavan maaperän ihan meille itsellemme. Puhumisen lisäksi voimme alkaa etsimään ratkaisumalleja, vaihtoehtoja ja uusia reittejä. Negatiivinen energia tuntuu jostain syystä heimouttavan tehokkaammin kuin positiivinen energia. Median tarjoama näköala ja henki tehostaa sitä.

Mitäpä, jos emme enää ostaisikaan katastrofiuutisia? Huonotkin uutiset voi kertoa faktoina siten, että vielä jää tilaa ja voimia lähteä rakentamaan parempaa huomista.

Ei ole pakko antaa tietoisuuden tästä kaikesta huonosta vaikuttaa omaan henkilökohtaiseen tunnetilaan, joka on tärkeintä pääomaa, se, minkä varassa laiva kulkee. Meillä on oikeus ja mahdollisuus suojata itsemme. Ja myös sitä heikompaa vierustoveria.

Labyrinttiin eksyy vain jos oma kompassi on jumissa.

Hyvää energiaa

Blackorblue

Jokainen ihminen on ainutlaatuinen kombo persoonan piirteitä, taipumuksia, perittyä ominaisuuksia, historiaa ja sillä hetkellä käytössä olevia voimavaroja.

Ne luovat meidän energiamme, joka vaikuttaa vuorovaikutustilanteissa jopa voimakkaammin kuin sanat. Energia ilmenee eri ihmisissä eri tavoin. Toisten vahvuus on ajatusenergiassa, toisten fyysisessä energiassa. Lisäksi energia voi suuntautua sisään tai ulospäin.

Näyttelijä ja terapeutti Kari Ketonen totesi aikanaan jossain haastattelussa, että jokaisella meistä on jokin ominaisuus, joka on vahvin piirteemme. Tuo piirre väärin käytettynä aiheuttaa meille jatkuvasti ongelmia, mutta sama piirre voi olla meidän menestystekijämme, mikäli sen tuottama energia suunnataan oikein.

Pidän tuosta ajatuksesta. Ajattelepa vaikka ihmistä, jonka vahvuus on kriittisyys. Tällainen ihminen pahimmillaan aiheuttaa itselle jatkuvasti ristiriitatilanteita ja hajottaa ryhmien yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Oikein suunnattuna tämä ominaisuus sen sijaan parhaimmillaan estää tämän ihmisen ja hänen yhteisöjensä ajautumista väärien valintojen pariin tai jopa kriisiin!

On siis mahdollista käyttää oma vahvin energiansa joko negatiivisella tai positiivisella tavalla. Negatiivinen energia luonnollisesti tuhoaa ja positiivinen rakentaa tai luo uutta.

Tuhoava energia voi verhoitua myös positiivisiin asioihin. Hyvä esimerkki on tyyppi, joka touhottaa menemään muiden hyväksi, mutta ei koe saavansa riittävästi kiitosta tai kokee, että muut eivät ymmärrä, mitä hän muiden eteen tekee. Se ihana, avulias ja uhrautuva ihminen, jolle auttaminen ei tuo iloa tai joka väsyy auttamiseen, ei toimi positiivisesta energiasta käsin. Alunperin  kyse voi olla toki vilpittömästä tahdosta auttaa, mutta energia on tässä tapauksessa silti suuntautunut väärin. Pahimmillaan auttaja syyllistää autettua kiittämättömyydestä ja tämä on negatiivisen energian käyttöä.

Positiivisen energian käyttö vastaavassa tilanteessa on sitä, että annat muille, koska sinulla on siihen mahdollisuus. Se ei ole sinulta pois, etkä tee sitä saavuttaaksesi jotain.

Tunnistat energiasi laadun siitä, minkälaisen olon se itsellesi jättää. Yhdenkään ihmisen ei itsensä kannalta kannattaisi käyttää negatiivista energiaa. Vaikka vihan suuntaakin toimintaan tai vaikkapa niihin vihamiehiin, jättääkö se jälkeen itsellesi aidosti hyvää oloa?

Energian laadulla on valtava vaikutus omaan hyvinvointiin ja terveyteen. Oletko koskaan ajatellut, miten käytät energiaasi ja vahvinta ominaisuuttasi?

Milloin viimeksi kuulit titityyn?

 

communicareLainaukset Su 15.3.2015 Etlari/NÄKÖKULMA/Minttu Manninen

”Katukuvassa on tyypillistä että yksittäin vaeltavat kansalaiset tuijottavat tiiviisti maahan…”

Suomalainen mentaliteetti on viime vuosina puhuttanut kovasti. Sosiaalinen rajoittuneisuutemme korostuu näin SoMe:n aikakautena. Älylaitteet antavat meille kollektiivisesti hyväksytyn alibin kääntyä sisäänpäin julkisissa tiloissa.

Ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen kahviloissa, hississä, julkisissa kulkuvälineissä ja bussibysäkeillä, huomaa, että meillä on tiivis suhde älylaitteeseemme. Se ottaa ylivallan jopa erilaisissa tilaisuuksissa. Se on elämämme Master.

”Todellisuus on siellä, minne valokuva tuosta hetkestä laitetaan. Ystäväni kertoi häistä, joissa kymmenen hengen seurue istui täysin hiljaa näpyttelemässä puhelimiaan koko illan. Sosiaalinen media oli kuitenkin täynnä valokuvia, joissa seurueella näytti olevan hurjan hauskaa. ”

Ehditkö havaita, aistia, rekisteröidä, oivaltaa?

Kuvapostaukset, tykkäykset, peukutukset ja SoMe:ssa käytävät keskusteluketjujen rönsyilevät sivupolut sekoittuvat muihin aistihavaintoihimme. Elämämme supistuu, kun jätämme väliin tilaisuuden tehdä havaintoja ympäristöstämme. Jokainen luppohetki täytetään nykyisin älylaitteilla.

Miltä kuulostaa, kun kevään ensimmäiset talitintit huutavat kuorossa ”Titityy”? Miltä näyttää, kun aamuaurinko nousee usvan läpi ja usvassa ihmiset kiitävät töihin? Miltä kuulostaa bussipysäkillä ohiajavien autojen äänet ja taustalla koliseva juna? Miltä näyttää, kun rakastavaiset kohtaavat kahvilassa tai eläkeläinen ylittää tietä? Näetkö enää sitä, kun ihmiset kohtaavat toisensa ensimmäistä kertaa ja kuuluu se kuuluisa *klick* kemioiden kohdatessa ?

Teknologia, joka vapauttaisi arkeemme aikaa kanssakäymiseen läheistemme kanssa, on kääntymässä meitä vastaan. Kuinkahan etäälle meidän täytyy joutua aidoista kohtaamisista, jotta havahdumme elävämme kuplassa? Olemme kuin alkoholisti, joka ei kykene valitsemaan tervettä vaihtoehtoa ja jota ohjaa riippuvuus ja ulkoiset tekijät.

Havahduin ongelmaan tavattuani pitkästä aikaa ystävän, joka oli jo pidemmän aikaa valitellut, kun minulla ei vakavasti sairaan lapsen äitinä ollut aikaa ja energiaa kohdata kasvotusten. Saimme varattua kalentereista yhteistä aikaa ja tapasimme kahvilassa. Oli mukavaa istahtaa pitkästä aikaa nokatusten ja odotin mielenkiinnolla kuulumisten vaihtoa, sillä olin itsekin kaivannut hänen seuraansa. Kun olin istunut reilut puolisen tuntia pöydässä odotellen kännykkäänsä räpläävän ystävän huomiota hänen hoidellessa ”tärkeämpiä” asioita, nousin ja lähdin. En arvosta varastamista ja tämä oli aika- ja tunnevarkaus. Ystäväni ei ymmärtänyt reaktiotani. Ikävä kyllä, hän on entinen ystävä.

Olen itsekin addiktoitunut erilaisiin SoMe-kanaviin. Työn puitteissa elän niitä joka päivä ja niistä on tullut osa normaalia arkea. Erilaisissa SoMe-seminaareissa ja -tapahtumissa on tavallista ja sallittua kuunnella samaan aikaan puheita ja jakaa niitä SoMe:en, sekä osallistua samaan aikaan tapahtuvaan keskusteluun esimerkiksi Twitterissä. Se on osa tuota maailmankaikkeutta. Ja ihan OK. On kuitenkin myös tilaisuuksia, joihin älylaitteiden räplääminen ei sovi. On epäkohteliasta keskittyä kännykkään esimerkiksi teatterissa tai konsertissa. Kulttuurielämysten anti jää itseltäkin saamatta, mikäli ei ota sitä vastaan ilman häiriötekijöitä.

Olin taannoin koulutuksessa, jonka alussa erikseen ohjeistettiin ja suoraan kiellettiin kännykän käyttö. Pidin sitä hyvänä, vaikka ensin hätkähdinkin 1990-lukuista asennetta. Eipä tullut itselle houkutusta päivitellä Twitteriä kesken tärkeän opetuksen ja muidenkin huomio oli koko tiiviin päivän itse asiassa! Koulutus oli hyvin intensiivinen ja tieto meni perille asti. Pyrin muutenkin aktiivisesti pitämään ajoittain ”SoMe-paastoa”, koska se yksinkertaisesti tekee hyvää hermostolle ja havainnointikyvylle.

Olen alkanut tosissani miettimään, että mitähän ihmiset oikein ajattelevat kun he juttelevat toisten kanssa ja samaan aikaan selaavat älylaitteitaan? Itselle ainakin tulee hölmö fiilis, kun puhun ja kuuntelijan huomio on osittain kännykässään/tietokoneellaan. Olenko niin huono puhumaan, olenko niin ”ihan yks ja sama”, onko juttuni niin tylsiä, whaaat?

Jatkossakin alan poistumaan tällaisista tilanteista. Se ei ole yhtään sen epäkohteliaampaa kuin toisen ignooraus edellä mainitulla tavalla. Miten sinä koet asian?

Innostuksen empirismiä

frankfurt 184-1

Ryhdyin tutkimaan omaa innostustani palattuani töihin pitkältä sairaan lapsen hoitovapaalta.

Kynnys palata töihin oli aika korkealla, koska työn painopisteet olivat muuttuneet jo lähtiessäni ja olin kuullut organisaatiomuutoksen mukanaan tuomista muutoksista. Olin töissä puhelinasiakaspalvelussa, joka ei välttämättä ole niitä arvostetuimpia työtehtäviä. Lisäksi asiakaspalvelua ohjasivat tuohon aikaan sellaiset seikat ja tavoitteet, jotka olivat ristiriidassa sisäisten arvojeni kanssa.

Rakastan asiakaspalvelutyötä ja tykkään myös myynnistä. Hankalien asiakastilanteiden kääntäminen voitoksi on aina motivoinut minua. Niitähän työ puhelinaspassa pääosin tarjoaakin. Työhön puutunut ja sen raameihin tyytymätön minä oli intohimoisesti asioihin suhtautuvalle minulle vieras. Päätin lähestyä työtäni uudesta kulmasta ja katsoa löydänkö työssäni innostuksen. Tajusin, ettei esimies voi sitä minulle tarjota ja työn raamit eivät ole käsissäni.

Päätin tehdä itse työstäni maailman parhaan työn. Suljin silmäni yleiseltä asenteelta puhelinasiakaspalvelua kohtaan ja päätin keskittyä siihen faktaan, että se on yksi tärkeä kontaktipiste meidän yrityksessä. Olemmehan sentään tekemisissä meidän asiakkaidemme kanssa. Ilman asiakkaita meidän työllä ei ole merkitystä.

Asiakaskohtaamisessa päätin paneutua aina juuri sen asiakkaan asian hoitamiseen ja pyrin saamaan puhelun päättymään niin, että asiakas koki olevansa edes hieman sitoutuneempi meihin. Hyvä palaute asiakkailta ruokki innostusta lisää ja löysinkin pian työn imun. Moni kollega kyseli, että miten ihmeessä tein sen. En osannut tuolloin vielä selittää asiaa, mutta aloin tutkimaan sisäistä motivaatiota ja innostusta ja törmäsin mm. Frank Martelan kirjoituksiin.

Koska en ollut kuitenkaan huippumyyjä, koin kaikesta huolimatta jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Hyvät myyjät saivat kiitosta ja heidän työtään palkittiin näkyvästi. Heistä tuli mittareita ja vertailukohtia. En enää kuitenkaan halunnut hukata innostuksen tunnettani, vaan annoin sen johdattaa minua eteenpäin. Päätin hakeutua tehtäviin, joissa suoralla myynnillä on pienempi merkitys. Sisäinen asiakaspalvelu silloisessa myynnin tuessa toi mukanaan uudenlaista innostusta ja haastetta. Ja pian jo sainkin tehtäväkseni aloittaa B2B SoMe-aspan rakentamisen ja hoitamisen.

Nyt oltiin jo täsmälleen sisäisen kutsumuksen äärellä! Olen ollut aktiivinen sosiaalisessa mediassa niin pitkään, kun se on ollut olemassa. Lisäksi olen tutkinut ja tarkkaillut sen ilmiöitä. Asiakaskokemus on myös ollut aina sydäntäni lähellä, samoin markkinointiviestintä. Viestintä ja asiakaskommunikointi kirjallisessa muodossa ovat olleet minulle mieluisia asioita ja aika-ajoin mieluisa osa työtehtäviänikin. Nämä kaikki yhdistyivät nyt uudessa työssäni. Toisinaan jopa ajantaju katosi, eikä ylityötuntien kertyminen juuri rasittanut. Lähdin töistä ja tulin töihin onnellisena.

Työssäni kohtasivat siis kiinnostus ja osaaminen. Sain myös sekä toteuttaa itseäni, että ylittää itseni. Koin tekeväni merkityksellistä työtä, koska sain aidosti auttaa asiakkaita ja samalla tehdä yrityksemme arvoja näkyväksi. Työlläni ei ollut myöskään liian tiukkaan asetettuja rajoja, vaan sain rakentaa ne itse löyhästi määriteltyjen tavoitteiden ja ohjeistusten sisään.

Löysin elementit, jotka tekevät minun työstäni mielekästä ja minut työssäni onnelliseksi.

Kun tutustuin Martelan ja muiden Filosofian akatemialaisten, sekä Ryanin ja Decin kirjoituksiin totesin, että olin omakohtaisesti juuri todistanut itseohjautuvuusteorian ja innostuksen syntymisen taustatekijät todeksi.

***

Perehdyimme töissä pienellä porukalla työyhteisöinnostamiseen, sisäiseen motivaatioon ja innostukseen. Tämä teksti syntyi osana tuota projektiamme, mutta päätin julkaista tämän täällä, koska se istuu tänne kuin nenä päähän.

Jälkipuinti

024

Dingle Digitalist Social Business Forum on nyt takana ja oma osuus kollegani Villen kanssa suoritettu.

Julkinen puhuminen seminaarissa ei ole tälläiselle hitaasti ajatuksiaan muodostavalle ihmiselle välttämättä kaikista luontevin tilanne. Toisaalta se on eräs kehityskohteistani ja tavoitteeni, kuten kirjoitin viikko sitten. Minulla on vielä paljon asiaa ja missio, josta haluan viestiä myöhemmin tulevaisuudessa, mutta se on toinen juttu se.

Nyt tiedän, miten valmistautua seuraavaan kertaan paremmin. Olen tyytyväinen, että rohkenin mennä lavalle, mutta en ole tyytyväinen siihen, että niin paljon oleellista jäi sanomatta. En pyytele anteeksi sitä, että en ihan Kirsi Pihan tasolle puheessani yltänyt. Meissä on se ero, että minä en ole puheammattilainen. Aika paljon harjoitusta tarvitaan, jotta tulee vaikuttavaksi puhujaksi.

Iso kiitos kaikille teille, jotka tulitte kuuntelemaan nimeenomaan meidän puheenvuoroa. Kiitos myös tsempeistä, tuesta ja kommenteista niin ennen kuin jälkeenkin puheemme!

***

Sitten muutama sana itse puheenvuorosta.

Olin hieman huolissani etukäteen siitä, että seminaarin erittäin vaativalle asiantuntijajoukolle meidän sanomassamme ei ole mitään uutta. Ettemme kykene herättämään oivallusta tai innostusta. Pahimmissa kuvitelmissani törmäsin jälkikäteen Twitterissä lakonisiin kommentteihin siitä, että puhuimme itsestäänselvyyksiä eikä meillä ollut mitään uutta sanottavaa. Niitäkin tviittejä seminaarien yhteydessä olen joskus nähnyt. Ymmärrän kyllä, jos asiantuntijoille puheemme ei antanut mitään uutta.

Kysymyksiä ja vastaväitteitä tuntui herättävän ainakin se, että  aspan SoMe:ssa kannattaa esiintyä omilla nimillä ja kasvoilla.

On totta, että joskus asiakkaiden palaute ei ole kukkapuskia. Ehkä se on silloin myös ansaittua? Aina ei voi miellyttää kaikkia ja joskus asiakkaan vaatimuksetkin ovat kohtuuttomia. Silloin pitää seistä yrityksen arvojen takana ja jämäkästi osoittaa, miten asia on. Asiakkaita ei toki voi tai kannata kyykyttää, mutta ei yrityksissäkään tarvitse nöyristellä SoMe:lla uhkailun vuoksi. Jos asiat hoidetaan rehdisti ja sopimusten mukaisesti, yhteisymmärrys pitäisi löytyä.

Kun tekee parhaansa, hoitaa asiakkaiden caset loppuun asti, pahoittelee mahdollisia virheitä ja tulee vastaan asiakkaalle mahdollisesti aiheutuneissa vahingoissa, ei pitäisi olla mitään riskiä joutua kenenkään hyökkäyksen kohteeksi. Myönnän, että joskus SoMe:lla uhkailevan asiakkaan raivopäisen kiukuttelun aiheuttama ruuhka viesteissä ja siitä seuraava ylityöllistyminen pännii, mutta se ei uhkaa henkistä eikä fyysistä terveyttä. Vaikka seisoisi päällään, ei someriehujaa saa asettumaan. Aikalisä saattaa sen sijaan rauhoittaa tilanteen ja oman energian voi suunnata silloin vastaanottavaisemmalle asiakkaalle. Tämänkaltainen riehuminen on vähentynyt, kun julkaisimme omat kuvat ja nimet nettisivuillamme.

Riski joutua sekopäisen ihmisen uhriksi fyysisesti on tuolla toreilla ja julkisissa tiloissa varmasti suurempi kuin SoMe:ssa. Ymmärrän kyllä, että asia huolettaa. Jos puhutaan asiakkaiden arvostamisesta ja H2H kohtaamisesta, on käsittämätön ajatus, että aspan pitäisi samalla saada pukeutua naamareihin ”oman turvallisuutensa vuoksi”.

Pelko sisällöttömästä puheesta oli turha, sillä palautteen perusteella innostimme ja rohkaisimme ihmisiä esimerkillämme valtaamaan SoMea. Tavoitimme siis hyvin ensisijaisen kohderyhmämme. Vielä on paljon niitä, kenelle SoMe-aspa ja digitalisaatio on uutta ja ehkä vierastakin. Seminaarissa oli yllättävän monta ensikertalaista! Lisäksi tavoitteenamme oli, että puheestamme löytyy sisältöä ja lainattavia ajatuksia tviitteihin. Oli ilahduttavaa nähdä, että onnistuimme tässä.

Ehkä onnistuimme osaltamme myös riisumaan SoMe-aspasta turhaa mystiikkaa ja glooriaa.

Osa peloista ja epävarmuudesta lähteä viemään yritystä digitalisaation polulle ja aspaa SoMeen liittyy siihen, että asioista on tehty ja tehdään niin korkealentoista. Itse olen sitä mieltä, että jos haluaa saada viestin perille ja asiasta voi puhua yksinkertaisesti, siitä pitää puhua yksinkertaisesti. Koitappa pyytää joskus asiantuntijaa sanomaan suomeksi asia, josta hän luennoi vierailla termeillä! Jos hän ei siihen pysty, tuskin on itsekään sisäistänyt asiaa. Kuinka silloin voi viedä viestiä ja ymmärrystä eteenpäin? Minun ja Villen missio on kääntää digitalisaatiodiibadaabaa kansankielelle.

SoMe:ssa on kyse läsnäolosta ja sen voima on nimenomaan vuorovaikutteisuudessa. Monet tuntuvat miettivän ensin tekniikkaa, ohjelmia, automatisointia ja mittareita, sen sijaan että mietittäisiin, miten hyödyntää ihmisten osaamista ja vuorovaikutteisen ympäristön tuottamia mahdollisuuksia. Tähän liittyi myös meidän puheenvuoromme ydin.

Koostan vielä puheestamme blogikirjoituksen, olkaahan kuulolla!

 

 

Sukellus syvään päähän

435

Olen oppinut pitämään siitä tunteesta, kun astun mukavuusalueeni ulkopuolelle. Haastan ja kehitän itseäni jatkuvasti. Otan pieniä askeleita, enkä toki tee täysin yltiöpäistä hyppyä tuntemattomaan veteen. Olenhan temperamentiltani hidas, rauhallinen ja vakaa.

Nyt taisi kuitenkin käydä niin, että olen hyppäämässä suoraan sinne syvään päähän! Varusteet on tsekattu ja tiedän, etten sentään huku. Mokaaminen ei haittaa, koska siihen ei kuole. Häpeän kohtaaminen kasvattaa ja muuttuu tulevaisuuden rohkeuden siemeniksi. Nähtäväksi jää miten syvät traumat hypystä syntyy. Olen nimittäin menossa puhumaan julkisesti ja yleisöä on ”ihan hitosti”.

Tässä kohtaa on tyhmää kertoa, että en tiennyt vuosi sitten lausuneeni ääneen toiveen, joka toteutuu nopeammin kuin arvaankaan. Paukaisin nimittäin tavoitekeskustelussa esimiehelleni, että haluaisin kehittyä viestinnässäni ja nimenomaan vaikuttavaksi puhujaksi. Minä, joka ilmaisen itseäni selkeämmin kirjallisesti, jolle esiintyminen on kauhun paikka ja jonka on vaikea ilmaista ajatuksiaan ääneen, koska hahmotan maailmaa ja muodostan ajatuksiani ennenkaikkea visuaalisesti. Minä, jonka on toisinaan vaikea avata suutaan edes tutussa ryhmässä!

Sovimme esimiehen kanssa toimenpiteistä, pienistä askelista, esiintymisvalmennuksesta; siitä että aloitan omalle tiimille erään minulle tärkeän asian esittelystä (*check*), sitten voisin tehdä sen vieraille tiimeille talon sisällä (*check*). Sitten ehkä pienelle ulkopuoliselle ryhmälle (*check*) ja jossain vaiheessa sitten vähän isommassa tapahtumassa. Heitin ihan huumorilla, että ”tätä vauhtia olen vuoden päästä Digitalisteissa puhumassa, nooot!” Heh.

Heh? En ehtinyt saada sitä esiintymisvalmennusta tai juuri -kokemustakaan. Olen menossa puhumaan Digitalistien tapahtumaan.

Emme empineet kollegani Villen kanssa hetkeäkään, kun meille tarjottiin tilaisuutta lähteä puhumaan Dingle Digitalist Social Business Forumiin työstämme, eli asiakaspalvelusta SoMe:ssa. Kutsu on suorastaan kunnia, miten siitä voisikaan kieltäytyä? Tosin kumpikaan meistä ei ole ammattipuhuja ja olemme puhumassa valtavan huikeassa seurassa ja vieläpä tämän aihealueen asiantuntijoille.

Nyt alkaa jännittää! Toivottavasti meitä ei lynkata ja tähdet ovat suotuisassa asennossa. Ja jos ihan hullusti käy, niin toivottavasti vielä löytyy jostain vapaita paikkoja sukelluskurssille, kun tulee tarve painua maan alle. Tsemppiä meille!